KIRJALLINEN KÄVELY

Kertomus kokeellisesta ja ei-kokeellisesta kirjallisuudesta.

KIRJALLINEN KÄVELY

Kirjoittanut

Erkka Mykkänen

Seuraava tapahtuu 1920-luvun Helsingissä. On loppukeväinen aamuyö, ja muutenkin juuri sellaista kuin voisi kuvitellakin.

            Nuori herra ja neiti kävelevät autiota Aleksanterinkatua kohti Mannerheimintietä, tai siis sitä katua, joka nykyään on Mannerheimintie, mutta tuhoon aikaan tunnettiin... Heikinkatuna? Joka tapauksessa he käyvät vieretysten ja verkkaisesti, siten, että kaikesta näkyy molempien nauttivan toistensa jännittävästä seurasta.

            Mies on ylioppilas, ja hänellä on hienot vaatteet. Naisella on vähintäänkin vastaavan hieno asuste, ja päässään punainen hattu, jonka lierin alle hänen on kätevää peittää sirojen kasvojensa ilme silloin, kun hän ei halua paljastaa pahastuneensa tai huvittuneensa jostain miehen sopivaisuuden rajoja puhkovasta letkautuksesta.

            - Onko teidän kylmä, mies sanoo, vaikka tietää, ettei neidillä varmaankaan ole.

            - Kiitos, minun on vallan hyvä, neiti sanoo, katsahtaa mieheen suoden tälle hymyn, johon mies vastaa.

            - Te olette tainneet tottua kalsaan siellä, mistä... te nyt olittekaan kotoisin?

            - Helsingistä.

            Mies naurahtaa ja lähettää naiselle koomillisen, itseiroonisen hymyn, mutta ei kuitenkaan onnistu pyyhkimään kasvoiltaan häpeäntunnetta, joka väistämättä valtaa hänen kasvonsa.

            - Voi teitä, älkää ottako itseänne niin vakavasti, neiti kikattaa koskettaen miestä tuskin huomattavasti kyynärpään tienoille.

            Heikinkadulle (?) saavuttuaan he jatkavat vasemmalle suunnaten kohti Kaivopuistoa.

            Ilma on kostea, lämmin, lähes kesäinen. Kauppatorin suunnalta kuuluu lokkien vaimeaa kaakkunaa. Ennen etelään päin kääntymistään he näkevät Esplanadin kävelytietä vartioivien puiden rivistön. Niiden oksat lykkäävät jo lehteä.

            - Kertokaahan sitten, herra, nainen sanoo hieman koketeeraavasti, - mitä ajattelette kokeellisesta kirjallisuudesta?

            Miehen huulien välistä pääsee pieni, yllättynyt ilmanpihahdus.

            - Melkoisen rohkea keskustelunavaus, hän sanoo perään rykäisten.

            - Rohkea naiselta, tahdotte varmaan sanoa, nainen toteaa ykstotisesti katsettaan mieheen kääntämättä. 

            - En suinkaan, mies kiirehtii korjaamaan. - Vaan rohkea keltä hyvänsä. Jo sanan "kokeellisuus" käyttö kun herättää useissa puistatuksia, aivan kuin heidän suihinsa olisi uhattu tunkea myrkyllisiä hämähäkkejä.

            Nainen naurahtaa, korjaa ryhtiään ja kohentaa hattunsa asentoa selvästi mielissään huomattuaan, että mies todella pitää häntä vertaisenaan keskustelukumppanina.

            - Niin, samoin kuin herättää toisissa ylenkatseista paheksuntaa sana "perinteinen". Mutta, hyvä herra, veikö rohkeuteni kielenne kuten kissoilla on tapana, vai aiotteko vastata kysymykseeni?

            - Kokeellinen kirjallisuus, jos sitä minulta kysytään, on ainoaa todellista kirjallisuutta, mies sanoo juhlallisesti. Lausetta aloittaessaan hän vielä hymyilee, mutta kohtaan "todellista kirjallisuutta" päästessään hän on jo kerrassaan kuolemanvakava.

            Nainen pysähtyy. Mies huomaa sen vasta muutaman metrin käveltyään. Hän kääntyy katsomaan naista, jonka kulmat ovat nousseet niin ylös, että sileään otsaan muodostuu kaksi pinkeää ryppyä.

            - Nyt meille tulee riitaa, nainen sanoo.

            - Nyt jo, mies naurahtaa, niin vilpittömän huvittuneena, että nainen ei osaa kuin vastata siihen samoin. Ja sitten he taas kävelevät yhtä matkaa.

            - No, minä sanon sen suoraan, nainen aloittaa punnittuaan ensin hyvän tovin sanojaan, - koska tiedän, että mitä tahansa teille sanonkin, teette kaikkenne ymmärtääksenne sen oikein, ja myös koska tiedän, ettette missään olosuhteissa irrottaisi ilkitarkoituksessa mitään sanonaani asiayhteydestään ja sitten toistaisi sitä kellekään muulle.

            Tämän sanottuaan nainen katsoo mieheen kylmiensa alta kysyvästi kuin saadakseen viimeisen vakuuden miehen luottamuksellisuudesta.

            - Tietenkin, mies sanoo.

            Pääskyset syöksyilevät pienen puiston hiekkakentän laitamilla. Erään talon parvekkeella tupakoitsee vanha äijä, joka seuraa heidän etenemistään laiskasti.

            - Asiahan on siten, nainen sanoo, - etten minä voi sietää kokeellisuutta.

            Sitten he ovat hiljaa.

            On yön pimein hetki, mutta silti hämmentävän valoisaa. Heidän askelensa läpsyvät mukuluakivillä eritahtisesti.

            - Vai sillälailla, mies huokaisee. - Kertoisitteko ystävällisesti, mistä syystä? Eikä mies malta olla lisäämättä: - "Sietää" on nimittäin melko vahva sana. Minä, esimerkiksi, en voi "sietää" kommunisteja. Sen sijaan keinoiltaan ennalta arvattava, tympeä kirjallisuus? Kyllä minä sitä "sietämään" pystyn.

            - Nyt te takerrutte kiusallanne lillukanvarsiin, nainen tokaisee. - Ja aivan kuin omat tunteenne asian tiimoilta olisivat piiruakaan loivemmat. Ette varmastikaan olisi tuohon tapaan loukkaantunut sanoistani, ellette tuntisi niissä ja itsessänne jotain vastaavaa.

            Mies hymähtää.

            - Hyvä on. Ei teitä näköjään voi tunnepuheella harhauttaa. Mutta kertokaa toki silti: mikä teissä sitten niin hylkii kokeellisuutta?

            - Teennäisyys, neiti sanoo. - Ovathan vuosisadat, tuhannetkin, osoittaneet, mikä on ihmisen mielelle nautinnoksi, virkistykseksi ja oppia ja viisauttakin välittäväksi: hyvä tarina, ja kieli, joka parhaiten palvelelee sitä tarinaa. Mutta mitä kokeellisuudella on tarjota tarinalle vastapainoksi?

            - Nimenomaan se, vastapaino, mies tuhahtaa, aivan kuin ei voisi käsittää, että nainen tosiaan kysyy mitään niin hupsua.

            - Mitä se vastapaino on? nainen sanoo, aavistuksen ivallisesti. - Mikä on sen sisältö?

            - Joku voisi tuumia, että pelkän vastapainon tulisi vastaukseksi riittää. Minäkin haluaisin oikeastaan jättää asian silleen, mies sanoo ja katsahtaa naiseen. Mutta ennen kuin neiti ennättää avata suutaan ilmaistakseen vastalauseensa, mies jatkaa.

            - Mutta lienee sillä vastapainolla sisältökin,  jos sellaista halutaan välttämättä penkoa.

            - Olen pelkkää korvaa, nainen sanoo.

            Molempien mielessä piipahtaa taka-alalla tietoisuus siitä, että Kaivopuiston kalliot ja niiden takainen meri on jo avautunut heidän näkyvilleen.

            - Kun te luette n.s. "hyvän tarinan", mies aloittaa, - siis nauratte, itkette ja lopulta pääsette loppuun ja suljette kannet, niin te varmaankin huokaisette jääden mietteliäänä katsomaan ikkunasta mielessänne jotain sellaista kuin: "ah, se oli niin totta". Olenko oikeassa tässä oletuksessani?

            Neitiä vähän kiusaa lähteä tällä tavoin mukaan miehen retorillisiin kuvioihin, mutta lopulta hän ei voi kuin myöntää, että asia on osapuilleen kuten mies sanoo.

            - Niin, mies jatkaa, - mutta arvatkaahan, hyvä neiti, mitä minä sellaisen tarinan luettuani ajattelen? Sanotaanko vaikkapa luettuani sen "koko kansan" rakastaman kirjailijan, sen ______________:n romaanin nimeltään ______________. Sanokaapa, minkäsuuntaisen luulette minun ensimmäisen ajatukseni olevan kyseisen kirjasen kansia sulkiessani?

            - No kertokaa jo ihmeessä, nainen tokaisee malttamattomuutta teeskennellen.

            - Valetta, mies sanoo. - Niin minä siitä ajattelen.

            - Ja minkä siinä sitten koette niin valheelliseksi?

            - Sen, että kirjailija vakuuttaa lukijalle kaikella olevan jonkin perimmäisen tarkoituksen ja tyydytyksen. Vaikka asiahan on päinvastoin. Joskus jopa teoksissa, joissa sanomana on tuon toteamani eksitentialistisen tosiasian puoltaminenkin, sorrutaan useimmiten muodon tasolla sovinnaisuuteen, ällöittävään rakenteelliseen oikeaoppisuuteen, joka tarjoaa artistoteelisen, asiaintilan miellyttävän sulkeutumisen kokemuksen. Vaikka kirjailija kuvaisi mitä kauheuksia, silti hän haluaa lähettää lukijansa maailmalle levollisin mielin, aivan kuin niistä asioista, joista kirjailija on olevinaan niin huolissaan, ei olisi mitään syytä murehtia, kun tarina on päättynyt.

            Neiti naurahtaa töksähtävästi.

            - Ja mitä totuutta sitten on niissä kirjoissa, joita itse niin ihailette? Niissä runokokoelman kuvatuksissa, joissa saattaa olla kirjaimien sijaan pelkkiä numeroita ylösalaisin ja vinoittain ja ties miten sattuu. Sellainenko vastaa teidän kokemukseenne todellisuudesta?

            - Enemmän kuin tuhat samanlaista tarinaa, jossa on alku, keskikohta ja onnellinen loppu, mies kivahtaa.

            Mutta siihen ei neiti enää kerkeä vastaamaan.

            He näet tipahtavat mereen.

            

Ajattelin, ettei kukaan varmaankaan jaksa lukea näitä tekstejä valokuvaliuskoilta, joten siirsin tekstin helpommin luettavaan muotoon. Tarina on kirjoitettu kerran raakaversiona, sitten editoitu kynällä ja kirjoitettu sen jälkeen uudelleen, puhtaaksi. Anteeksi naapurit.