Pelastus

Nuori mies ja nainen hoipertelivat aamuyöllä lampea reunustavaa hiekkatietä poistuttuaan viimeisten joukossa eräässä omakotitalossa järjestetyistä juhlista. Illan kulussa, humalluksen yltyessä, heistä oli tullut läheiset. He raahustivat rapisevalla tiellä tukeutuen toisiinsa niin tiiviisti, että jokin maailman ulkopuolinen olento olisi saattanut erehtyä pitämään heitä yhtenä ainoana organismina.

        - Sinusta mää tykkään, mies sanoi.

        - Määkin sinusta, nainen vastasi.

        Ja he pysähtyivät suutelemaan, eikä kumpikaan maistanut toisessa alkoholia ja tupakkaa, sillä heissä molemmissa oli niitä suurinpiirtein saman verran.

        Sitten he jatkoivat matkaansa entistäkin tiiviimpänä yksikkönä.

        Juuri ennen kääntymistään lammen hiekkatieltä kohti keskustan melua he kuulivat lammen suunnasta äänen ja kääntyivät töksähtelevästi sen suuntaan.

        Keskellä selkää näkyi pari huitovia käsiä.

        - Se hukkuu, mies sanoi, pussasi naista otsahiuksiin ja alkoi pinkoa kohti lampea.

        - Varovasti! nainen huusi perään.

        Nainen istahti katselemaan miehen pelastusyritystä. Ensin se näytti sujuvan hyvin. Mies ui lammen selälle yllättävän vankoin ja lujin vedoin. Hän kietoi hukkuvan olennon harteilleen ja alkoi uida takaisin kohti rantaa.

        Puolivälissä matkaa mies näytti menettävän voimansa. Hän hävisi pinnan alle, mutta pelastettu olento jatkoi hätääntynyttä räpiköintiään kohti rantaa, kunnes sai viimein jalkakosketuksen.

        Nainen meni olentoa vastaan. Se oli mies. Hieman edellistä, hukkunutta miestä nuorempi.

        Nainen riisui takkinsa ja kietoi sen miehen ympärille.

        - Oletko kunnossa? nainen kysyi.

        - Jotenkuten, mies sanoi täristen ja veti keuhkonsa täyteen happea kuin edelleen peläten niiden täyttyvän vedellä. Miehen kasvot olivat kalpeat, silmät kauniit.

        - Tulehan, nainen sanoi ja kiersi kätensä miehen vyötäisille.

        Ja toisiinsa tukeutuen he jatkoivat matkaansa kohti keskustaa.