Varo mille silmäsi avaat

Luin juuri toistamiseen Mika Waltarin kiihkoisan esikoisteoksen "Suuri illusioni" (1928). Sivulta 160 silmääni tarttui seuraava virke: "Tämä tapahtui niihin aikoihin, jolloin ihmiset alkavat katsella itselleen uusia päällystakkeja kevättä varten." Päätin, että siitä on aloitettava ihan uusi tarina. Mitä sitten seurasi - no, siihen on varasteltu jo paljon muutakin kuin vain aloituslause... Kirjoitin koko pätkän lähes yhteen putkeen, sillä muu olisi tietenkin teeskentelyä.

Varo mille silmäsi avaat

Tämä tapahtui niihin aikoihin, jolloin ihmiset alkavat katsella itselleen uusia päällystakkeja kevättä varten.

            Olin jo hyvän aikaa sitten tehnyt itseni kanssa sopimuksen, että ostaisin piljetin johonkin noista eteläsatamasta viikoittain kaukomaille suuntaavista rahtilaivoista. Sopimukseen kuului, että varsinaisesta määränpäästä pyrkisin olemaan epätietoinen niin pitkään kuin mahdollista - ehkä jopa siihen asti, kunnes laiva viimein pysähtyisi päätesatamaansa, ja minun olisi kohdattava kokonaan uusi maailma, uusi ihana todellisuus tuoreine, jännittävine tuoksuineen, äänineen, ihmisineen ja peloittavan kiihottavine viettelyksineen.

            Sitten, eräänä aamuna, koputin siskoni, jonka kanssa asuin, oveen, ja painelin sisään välittämättä hänen huoneilmansa paksusta tunkkaisuudesta. Sisko ei siivonnut saati tuulettanut lähimainkaan riittävän usein.

            - Sisko, minä sanoin, - tahtoisin jäädä, mutta laiva odottaa.

            - Mitä sinä nyt, sisko ynähti ja kääntyi vaivalloisesti minuun päin hieroen rähmää pitkinä räpsyvistä silmistään.

            - Toistin vain, mitä siinä laulussa sanotaan, minä sanoin, - sillä nyt siitä on tullut kohdalleni totta.

            Sisko nousi istumaan pitäen tokkuraisenakin huolen, ettei hänen paljas rintamuksensa vilahtaisi viltin alta. Hän vilkaisi siristävin silmin hiljaa heiluvien ikkunaverhojen läpi tunkevaan kirkkaaseen, kuulaaseen, raakaan kevätaurinkoon ja käänsi sitten katseensa minuun.

            - Se on "maailma odottaa", eikä "laiva odottaa", sisko sanoi. - Olet kuullut sen väärin.

            Hän puhui tuollaiseen tavallisen irooniseen sävyynsä, jota hänen uneliaisuutensa vain korosti ja josta ei koskaan voinut tietää, mitä todellisia tuntemuksia hän sitä käyttäessään sisälleen kätki. Luulen, ettei hän tiennyt sitä useimmiten itsekään.

            - Miten vain, sanoin tekeytyen teennäisen loukkaantuneeksi.

            - Voi veli, hän sanoi sitten, vakavammin, haluten osoittaa minulle ymmärtävänsä aikeideni vakavuuden. - Tiesinhän minä, että tämä päivä joskus koittaisi.

Sinä aamuna söimme siskon kanssa pitkän aamiaisen, pitkän ja ihanan, juuri sellaisen, joka oli ollut leimallinen yhteisasumisemme alkuajoille, mutta ei viime kuukausille, sillä hiljattain olin alkanut tuntea siskon ajautuneen erinäisten kiireidensä ja mielenailahteluidensa vuoksi minusta koko ajan etäisemmäksi. Se oli tapahtunut aivan huomaamatta, kuten valtava rautalaiva kaukaa kukkulan laelta katsottuna saattaa näyttää pysyvän paikallaan, mutta kun siitä kääntää katseensa hetkeksi pois ja sitten taas takaisin, huomaa laivan lipuneen jo selvästi etäämmäs, kunnes se häviää lähes näkymättömiin.

            Joka tapauksessa nautimme aamiaisemme pienellä parvekkeellamme, josta avautui näkymä torille, ja josta, hieman idänpuoleiselta reunalta kurkotettuaan, saattoi nähdä aivan pienen kaistaleen sitä merta, joka minut oli lumonnut ja jonka suureen tuntemattomuuteen olin viimeinkin päättänyt antautua.

            Istuimme siinä siskon kanssa kylmässä kevätaamussa auringon polttaessa valloittavan, kirpeän lupaavasti kasvojani. Me nautimme pannukahvia, itsepuristamaamme appelsiinimehua ja minun paistamani tuhdin munakkaan, johon olimme sotkeneet siskon edellisenä päivänä satamasta noutamiaan muikkuja (ällöittävän enteellistä, eikö?).

            Olin odottanut, että sisko kyselisi minulta kaikenlaista, ehkä itkisi hysteerisesti, kuten naisilla ja etenkin äidillämme oli ollut tapana, mutta suureksi yllätyksekseni sisko oli aivan tyyni, lämminkin, eikä lainkaan pisteliäs tai muutoin defensiivinen, kuten hän saattoi usein elämäni suurien päätösten suhteen olla.

            Koko aamiaishetkemme ja lähtöni välisenä aikana sisko sanoi ainoastaan yhden asian, ja vaikka sillä ei kyseisessä hetkessä tuntunut olevan suurempaa merkitystä, se paloi mieleeni pysyvästi, niin pysyvästi, että matkani edetessä tuo siskoni huolettomasti ja kepeällä äänenpainolla lausuma toteamus palautui mieleeni yhä uudelleen ja uudelleen näyttäytyen jatkuvasti yhä merkityksellisempänä ja merkityksellisempänä. Saattaa olla, kuten on ihmisen tapa, että jälkijättöisesti aloin nähdä tuossa lausumassa sellaisiakin merkityksiä, joita siinä ei alunperin ollut, mutta joka tapauksessa siskoni ainoa virke lähtöni aamuna kuului näin:

            - Veli, varothan, mille silmäsi avaat.

           

Laiva oli lähtevä eteläsatamasta puoliltapäivin, joten tiesin minulla olevan vielä niukasti aikaa käydä tapaamassa ystävääni, runoilija Taivalkoskea, joka sopivasti majaili nykyään eräässä satamanläheisen hotellin ullakkohuoneessa.

            Minun ja Taivalkosken ystävyys oli näennäisluonteista. Sitä sellaista toveruutta, johon kaksi nuortamiestä tulee ikään kuin olosuhteiden pakosta ajautuneeksi, sellaista, jossa heitä yhdistää vain muutamat, ulkoiset puitteet ja parhaassa tapauksessa myös hiukan jotain muuta. Sellaista magneettista, hiukan epäpuhdasta toveruutta, josta kumpainenkin tietää tavalla tai toisella hyötyvänsä, ehkä oppivansa toisen etevämmyydestä jollain tietyllä elämän osa-alueella, jossa itse tuntee itsensä vajavaiseksi. Minun paremmuuteni oli lehtimiehen selkeydessäni, Taivalkosken paremmuus taas hänen villissä runoilijanluonteessaan.

            Joka tapauksessa tästä ystävyyden luonteestamme johtui, että välillämme tuntui sanaton sopimus, jonka mukaan olisi täysin hyväksyttävää ja kivutonta katkaista ystävyytemme, jos sen välille tulisi jotain poikkitelaista, kuten että alkaisimme esimerkiksi kilvoitella molemmat saman naisen suosiosta, mitä ei kuitenkaan koskaan ollut syystä tai toisesta tapahtunut.

            Kuitenkin juuri Taivalkoski oli se, jonka halusin vielä kerran tavata ennen tuota hullua suuntaamistani kohti tuntematonta, suurta maailmaa. En tiedä miksi niin oli... Ehkä halusin nähdä Taivalkosken kateellisen ilmeen kerrottuani hänelle aikeistani, tai sitten minussa tosiaankin oli vilpitöntä ystävyydentuntoa häntä kohtaan, ja siksi halusin hänet hyvästellä, kuten ystävien kesken on tarpeen ja oikein.

            Matkalla kohti tuota satamanläheistä hotellia kaupunki heräili ympärilläni, hieman tavallista myöhemmin, olihan lauantai. Silloin tällöin huristi ohitseni automobiili mukulakivillä täristen, ja yhden sellaisen tummasta ikkunasta katsoi minua nuori neito, ujoin, kokemattomin silmin hienon hattunsa alta, ja tuossa katseessa olin näkevinäni hämmentynyttä ihailua sitä vapautta kohtaan, jota minä resuisessa ruskeassa pusakassani terveine punaisine poskineni varmastikin hehkuin.

            Ja minä hymyilin vasten kirpeää, hurjaa kevättuulta, sillä tiesin että se oli pelkkää luonnon kiusoittelua, koska aurinko hehkui kuulaalta, pilvettömältä taivaalta vahvana ja elinvoimaisena ja kuumana, ja luotin, että siellä minne minä olin matkalla, tulisi olemaan vieläkin lämpimämpää ja kesäisempää kuin mitä minun rakkaalla kotimaallani keskellä uhkeinta suveakaan olisi tarjota.

Yllätyksekseni sain huomata, että Taivalkoski ei suinkaan ollut ullakkohuoneessaan humalaansa poisnukkumassa, vaan hän nauttikin jo hotellin terassilla aamukahviaan. Seurassaan ystävälläni oli jokin resuinen nuori nainen, liian nuori, ja minun ensimmäinen, kamala ajatukseni, jonka pian torjuin, oli kuvitella mihin kierouksiin ystäväni olikaan tuon naisen spriipäissään edellisyönä houkutellut.

            - Katsos, kukas se siinä! Taivalkoski huusi minulle jo hyvän matkan päästä kättään iloisesti heilauttaen. Hän näytti olevan mielissään, kun joku keskeytti hänen selvästi vaivautuneen aamiaishetkensä tuon lasisin silmin kahvikuppinsa mustaan syöveriin tuijottavan heitukan kanssa.

            - Runoilija Taivalkoski! minä huikkasin takaisin. - Ja tähän aikaan hereillä, eikö ole ennenkuulumatonta, häh!

            Kävin istumaan heidän pöytäänsä. Ojensin käteni tuolle nuorelle naiselle, mutta hän ei irrottanut katsettaan kahvikupista.

            - Hän on Malviina... Älä välitä, tyttö paralla on kohmelo...

            Sen jälkeen jätimme tytön huomiotta. Se olisi tuntunut minusta kurjemmalta, jos en olisi ollut niin täynnä pakahduttavaa matkani odotusta.

            - No, mitä mies, Taivalkoski sanoi vähän teennäisen rehvakkaaseen sävyyn minua niskalle toverillisesti läpsäyttäen. Hän nosti kämmenensä auringonsuojaksi ja siristi silmiään koko olemustani tarkastellen.

            - Aikamoinen reppu, hän tokaisi sitten. - Maailmanympärysmatkalleko sitä ollaan lähdössä, hän nauroi.

            Minä hymyilin ja vilkutin ystävälleni silmää.

            - Ei huonosti arvattu, sanoin.

            Taivalkoski iski kätensä yhteen ja alkoi hohottaa.

            - Perskeles! Nytkö sinä sen sitten teet!

            Katsoin merkitsevästi kelloani ja sanoin:

            - Laiva lähtee kolmen vartin kuluttua.

            - Perskeles! Taivalkoski toisti ja vain tuijotti minua hymyillen.

            Miedoksi pettymyksekseni huomasin, ettei Taivalkosken ilmeessä ollut lainkaan kateutta. Koin jopa pientä loukkaantuneisuutta, kun huomasin hänen olevan tavalliseen tapaansa innostuneen kiinnostunut asiastani kuin se olisi ollut mitä tahansa tavanomaiseen arkipäiväiseen elämään kuulunutta.

            Et tiedä, vielä minne laiva suuntaa... No se on rohkeaa ja romantillista, totisesti... Entäpä rahapuoli sitten? Juu-u, juu-u, säästöillä ja lehtireportaaseilla... Enhän minä sillä, että sinun nälkään uskoisin kuolevan, sen verran neuvokkaana minä sinut olen oppinut tuntemaan... Mitenkäpä sitten siskosi pärjännee? Niin, onhan hänellä jo ikää, ja koulutuskin... Vaan minä kun olen oppinut hänet tuntemaan pikkusiskonasi, joten on niin kovin vaikea uskoa, että hän on jo naisen iässä... Hä hä, en minä häneen ala kajoamaan, jos sitä mietit... Vaikka lupaan kyllä perään katsoa... Entäpä milloin palaat? Ei tietoa vielä, jahas, jahas... No kyllä sinä olet aika seikkailija, kyllä minä sen sanon...

            Tällä tavoin puhelimme Taivalkosken kanssa sen pienen tovin, joka minulla oli käytettävissäni, kunnes läpi kaupungin kaikui ensimmäinen valtava törähdys, jonka olin oppinut sataman lähellä asuessani niin kaihoisin ajatuksin tuntemaan. Ja nyt tuo ääni oli minua - aivan kuin vain minua! - varten tarkoitettu.

            Ja minä hyvästelin Taivalkosken, läheisimmän ystäväni siskoni jälkeen, tuntien vain jotain hyvin ulkokohtaista ja mietoa häntä kohtaan. Me syleilimme, kuten toverukset nyt miehekkäästi saattavat toisiaan syleillä, ja minä jätin hänelle pari seteliä vinkaten kohti Malviinaa, joka selvästi oli jonkinlaisen mieltä ylentävän rohdon tarpeessa. Taivalkoski nyökkäsi minulle hieman pahoillaan, aivan kuin olisin tietänyt jotain enemmänkin hänen suhteestaan tuohon surkuteltavaan tyttöön, ja tuo laimean pahoitteleva mutta kiitollisen toverillinen ilme jäi viimeiseksi muistokseni Taivalkosken kasvoista ennen nousemistani tuohon suureen, harmaaseen rahtilaivaan, jonka määränpäästä minulla ei satamaa kohti kepein askelin suunnatessani ollut vielä minkäänlaista tietoa.