Luontoruno (5/5)
KIRJOITTAMISESTA | Erkka ja Lyyti, osa 1
"peruskokemus on, ettei tunteideni kohteet tunne samoin tai samassa mitassa. jotain sellaista on tulipaloissa, niihin ei oikein voi vastata, voi katsella vain ja kauhistella tai ihastella..." Moi! Tästä alkaa uusi blogisarja, jossa keskustelen Lydia Lehtolan eli Lyytin kanssa kirjoittamisesta. Tarkemmin: keskustelemme Lyytin esikoisalbumin Meitä ei ole kutsuttu sanoituksista, niiden kirjoittamisesta ja elämästä yleensä. Miksi? Taustoitan vähän, mutta hyppää halutessasi suoraan asiaan tuohon vähän alemmas! Lydia on ystäväni, ja kun hän viime keväänä julkaisi Lyyti-artistinimellään esikoisalbuminsa, rakastuin siihen. Kuuntelin levyä paljon ja liikutuin kappaleiden sanoituksista, joista löysin tiheitä, taitavasti lomitettuja kerroksia ja joiden merkityksistä ja kirjoitusprosesseista halusin heti jutella Lydian kanssa perinpohjaisesti. Jotkut ehkä jo tietävät, että RAKASTAN kirjoittamisesta puhumista. Olen tehnyt podcastiakin, jonka nimi on Kirjoittamisesta . J
Kirjoitin tänään tähän kommentin. Oliko siinä jotain väärin, poistitko sen, vai unohdinko painaa Julkaise?
VastaaPoistaTaisit kyllä unohtaa julkaista. Ellet sitten tarkoittanut tuota edelliseen runoon kirjoittamaasi kommenttia?
VastaaPoistaEi, kyllä sinun teoriasi on parempi. Katsoin edellistä runoasi, ja siellähän se oli, mitä kaipasin! Osasin jotenkin sotkea (siinä olenkin hyvä) kaksi runoasi, vai oliko tätä silloin edes ollenkaan.
VastaaPoistaOnpahan nyt tilaisuus lisää ylistää kirjaasi, sillä ihan oikeasti tunsin mielihyvää jokaisen "kuvitelman" jälkeen. Ensinnäkin: lyhyt teksti joka jämerästi kerrotaan niin että se tuntuu yksinkertaiselta mutta on täynnä tapahtumien vivahteita ja tuntuu luettua täydelliseltä. SE on taito, jota kaikilla ei ole.
Toiseksi: jutut tuntuvat tuoreilta kuin hyvin leivotut leivät paistamisen jälkeen.
Kolmanneksi: Haaveeni on aina ollut kirjoittaa lyhyitä juttuja, joissa kummittelee kaiken tavallisen tuorennettuja versioita. Ei ole onnistunut. Voin vakuuttaa: ei ole niin helppoa kuin luulisi.
(jos sinua kiinnostaa käy vilkaisemassa blogia, johon kirjoitin viimeksi alun jutusta. Juttu oli mahdottoman rönsyilevä, se alkukin, mutta juuri silloin luin tuon kirjasi, ja poistin siitä jutustani 3/4 osaa. Mielestäni se parani. Jätin siihen vain oleellisen. Siinä yhteydessä huomasin, miten paljon parempi on tiivistetty tarina kuin liian monisanainen.)
(http://pikkuliisu.blogspot.fi)
Tykkään mustasta huumorista. Sinun jutuistasi on juuri sellaista sopivassa määrin. Kadehdin. Jos osaisin, ottaisin jutuistasi mallia. Mutta ei hyvästä kirjoittajasta voi ottaa mallia. Ainoa keino on yrittää kehittää omaa tyyliä (ja kirjoittamista yleensä).
Kiitos sinulle kirjastasi! Se sai minut ajattelemaan, että kannattaa harkita, MITEN kirjoittaa.
Noissa runoissasikin on ytyä. Ne vaikuttavat ensi lukemalla ihan tavallisiselta puheelta (siis proosarunoja). Mutta kun lukee ne toisen kerran, huomaa, mitä asioita niihin sen tavallisen kerronnan alle on kätketty. Ne ovat siis kuin korttipakkoja, joissa vain ensimmäinen kortti on näkyvissä, toiset, ne tärkeimmät ajatukset on näkymättömissä siinä ajatuspakassa. (toivottavasti ymmärrät, mitä tarkoitan) Analysoimalla runojasi saa kasvamaan niiden merkityksen korttipakaksi.
Taidat olla minimalisti, uumoilen. Vältät turhaa kertomista. Sanasi ovat monikerroksisia. Ne jättävät lukijalle tulkitsemisen ihanuutta. Kullekin kykyjensä mukaan.
Upeita sanoja Liisu, kiitos todella paljon! Kuulostaa siltä että olet lukenut juuri sitä kirjaa jota itsekin kuvittelin kirjoittavani.
VastaaPoistaLyhyt mitta on tietysti juu hirveän haasteellinen. En itse ole varma, kuinka hyvin jotkut kirjani lyhyimmät tarinat pitävät paikkaansa. Itse pidän kaikista, mutta monet lukijat ovat kuitenkin kertoneet saaneensa eniten niistä pidemmistä. Kolme maailmanloppua -kirjasta jäi paljon tarinoita myös ulkopuolelle, siihen oli jossain vaiheessa tarjolla ainakin 30-40 liuskaa lisää. Jouduin kuitenkin tunnustamaan, että monet tarinat toistivat jollain tapaa toisia tarinoita, tai sitten eivät muuten vain oikein tuntuneet riittävän vahvoilta. Oli lopulta helpotus tajuta, että kirja toimisikin ehkä parhaiten yhtä lyhyenä kuin itse tekstitkin ovat.
Tuosta sinun blogisi tarinasta. Siinä on minusta hyviä aineksia. Sanoit poistaneesi siitä jo 3/4. Mitäpä jos kokeilisit kirjoittaa koko jutun uudestaan niin, että sanoja olisi vaikkapa vain 200? (Nyt siinä on lähemmäs 600.) Kun asettaa itselleen reunaehdot, joiden puitteissa tarina on kerrottava, saattaa yllättyä siitä, kuinka se vapauttaa kerrontaa! Sitten omaa tekstiä pitää vain lukea ja lukea, ja tehdä muutoksia niin kauan, että mikään ei enää tökkää.
Itse kirjoitin noita Maailmanloppujen tarinoita juuri tietyillä reunaehdoilla. Että mitta saa olla vain tietyn pituinen. Että ensimmäisen lauseen on luotava lukijan mieleen joku tietty selkeä asetelma. Että sen asetelman on lopussa käännyttävä toiseksi. Ja varmaankin, mikä tärkeintä, tarinassa pitää olla tuntu, että siinä puhutaan hyvin tutuista asioista (vaikka parisuhteesta jossa on kommunikointiongelmia), mutta että käsittelytapa ja näkökulma on omituinen, että sisälle mahtuu yllätyksiä, ja että lopussa tuntuisi siltä, että jotain hienoa/hauskaa/surullista ja merkittävää on tapahtunut, vaikkei ehkä osaisikaan tarkalleen sanoa, mitä se on, tai mitä se "tarkoittaa". Eli samoin kuin runotkin monesti toimivat.
Kiitos HYVISTÄ neuvoista! Osaat selittää asian, johon minä en löytänyt sanoja, ja johon kuitenkin haluaisin pyrkiä. Vähän nolottaa kun mainitsin tuon oman blogini jutun, mutta tajusin sen epäonnistumisen. Auttamattomasti liian pitkä. Ja suunnittelin sen jopa kolmiosaiseksi. Jatkon siihen olen jo kirjoittanut pariinkiin kertaan. Mutta onneksi en ole sitä toistakaan osaa vielä julkaissut. Panen edes sen nyt uusiksi ja yritän sisällyttää siihen sen loppukaneetin eli kolmannen osan. Kopsaan nuo neuvosi Ohjeita-kansioon työpöydällä.
VastaaPoistaToivoisin, että julkaisisit lisää näitä omiasi. Olen yrittänyt etsiä kirjastosta vastaavanlaisia novelleja, koska niissä on se juju, joka ilahduttaa lukijaa. Mutta vain hyvin kirjoitettuina. Niitä ei montaa löydy. Nähtävästi ihminen rakastuu sanoihinsa ja irtiotto niistä on erittäin vaikeaa.
Eräs bloggaaja on jo tällä vaikealla tiellä. Olen käynyt lukemassa hänen juttujaan. Ne ovat kuin pieniä tiiviitä ja painavia paketteja. Kyllä hänkin välillä sortuu pitempään, mutta vakio tavaramerkki hänellä on ollut lyhyt juttu. Jos kiinnostaa, niin hänet löytää
TÄÄLTÄ!
Ei tekstejään ole mitään syytä hävetä. (Vaikka itse tietysti häpeän jatkuvasti.) Huonosta tulee kelvollinen kun sitä työstää, kelvollisesta hyvä kun sitä työstää.
VastaaPoistaOmassa kirjoittamisessani on varmaankin sekä siunaus että kirous, että en todellakaan rakasta omia sanojani, vaan vihaan ja häpeän jokaista lausetta niin kauan kuin saan sen sellaiseksi, ettei se enää niin vihastuta tai hävetäkään.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaJa juttusi olen lukenut nyt kahteen kertaan. Edelleen sitä mieltä, että niissä on sitä jotakin. Älä vihaa niitä, please! : )
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaPoistin kommenttejani, kun erehdyin selostamaan vaikeuksiani lyhyen tekstin tekemisessä.
VastaaPoistaLiisu, vaikka olin ulkomailla, kerkesin kyllä lukea poistamasi kommentit. Ne olivat ihan tavallisen kirjoittamisprosessin kuvausta, eikä niissä ollut mitään vikaa. :)
VastaaPoistaOnpas hieno! :)
VastaaPoista