Merkintöjä Kerman joogaretriitiltä – ensimmäinen ja toinen päivä

Kärpäsiä teltan sisä- ja ulkokankaan välissä.

Tein tämän blogisarjan merkinnät muistikirjaani Heinäveden Kerman joogaretriitillä 7.–11.7.2021. Aluksi kirjoitin muistiinpanoja osana retriitin työskentelyä, mutta pian merkinnät alkoivat elää omaa elämäänsä. Lopulta syntyi halu muokata tekstejä ja julkaista ne. Pidin muistiinpanojen järjestyksen suunnilleen ennallaan, mutta täydensin niitä mieleni mukaan. Joihinkin väleihin myös lisäilin juttuja.

Blogisarja käsittelee/sivuaa ainakin seuraavia teemoja: meditaatio, jooga, omat ajatukset ja mitä niistä pitäisi ajatella, trauma, aivot, yielding, effortless effort, todellisuuden perimmäinen luonne, valaistuminen. 

Retriitin järjestivät ystäväni Veera Koivaara ja Aleksi Rossi. Veera veti ohjelman, Aleksi teki ruuat. Sijaintina oli Kerman entinen juna-asemarakennus, jonka Veera ja Aleksi ostivat kodikseen puoli vuotta sitten. Punaista päärakennusta ympäröivät upeat kasvi-, vihannes ja kukkaistutukset. Koko retriitin ajan oli helle. Majoituin teltassa, jonka pystytin rakennuksen takaseinän ja junaradan väliin. 

Veera on ohjannut joogaa kolme ja puoli vuotta. Olen käynyt hänen tunneillaan siitä lähtien enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Veera ei edusta mitään spesifiä koulukuntaa, mutta tässä pari juttua hänen lähtökohdistaan: Veera opiskelee klassista tantrafilosofiaa (ks. esim. Christopher Wallisin perusteos Tantra Illuminated) ja hänellä on joogaan somaattinen painotus, joka korostaa ihmisen omaa sisäistä kokemusta (esim. asanoiden linjausten tarkan ohjaamisen sijaan). 

Päivien rakenne oli seuraava: 7.30–8.30 aamumeditaatio, kirjoittamista ja liikkumista 8.30 aamiainen 10–11.30 flow-jooga 12 lounas 13.30–15 joogafilosofiaa 15 välipala 16–17.30 kehotyöskentely (eli ei joogaa vaan muuta kehollista toimintaa) 19 illallinen 19.30-21.30 sauna 21.30-22 hiljentyminen (eli kokoonnuttiin vielä kerran joogasaliin, ja ideana oli vain olla yhdessä hiljaisuudessa tekemättä mitään puolen tunnin ajan (joogamatoilla maaten) 22 hiljaisuus.

Ensimmäinen päivä


Veera pyysi etukäteen jokaista tuomaan alttarille esineen, joka symboloi joogan henkilökohtaista päämäärää, oli se sitten vapautta, rauhaa tai todellista itseäsi. (Veera sanoi joskus jotenkin niin, että jos jollekin joogan päämäärä on tiukempi pylly, sekin on ihan ok.)

Toin alttarille, joka on siis ihan vain pieni pöytä, rikkonaiset halpis-aurinkolasini. Niistä irtosi linssi muutama päivä sitten, kun olin roadtripillä Kokkolassa. Pari päivää kävelin ikään kuin puolinäköisenä. Silmät eli aivot kuitenkin sopeutuivat uuteen näkötapaan yllättävän nopeasti. 

En ole varma, miten rikkoutuneet halpislasini kuvaavat joogan päämäärääni. Ainakin ne ovat olleet käytännölliset, eikä minun ole tarvinnut paljon ajatella niitä. Ehkä se sitten on suhtautumiseni joogaan. 

Olen kolme vuotta miettinyt, haluaisinko syventää suhdettani joogaan ja meditaatioon.  

Yhä tietoisempi, "kokonaisvalaistuneempi” elämä kiinnostaisi, mutta pelkään ehkä sen mahdollisia seurauksia. Huomaisinko, että ainoa vaihtoehto olisi erakoitua ja deletoida elämästä kaikki kiva, kuten Rocket League, Instagram, porno ja alkoholi?

Olen enimmäkseen tyytyväinen elämääni. Tarvitsenko syvempää yhteyttä todellisuuden perimmäiseen luonteeseen?

Silti se kiinnostaa. Koska, no: totuus kiinnostaa.

Tätä ristivetoa olen kai tullut tänne retriitille tutkimaan.

***

Ai niin muuten, miksi tarvitaan jotain "alttaria"? Muistan Veeran entisen opettajan, Christopher Wallisin, kirjoittaneen tästä jossain. Kysymys oli jotakuinkin, että miksi tarvitaan mitään kauniita esineitä tai alttareita tai tauluja? Eihän valaistumisessa ole kyse materiasta! 

Wallisin vastaus parafraasaten: "We don't have the altar here because we need it. It's here because we like it." Esineet eivät ole olemassa palvomista varten, eivätkä ne itsessään ole portteja mihinkään syvempiin tietoisuuksiin. Ne ovat enemmänkin inspiroimassa, muistuttamassa, auttamassa maadoittumaan. Taide ja esineet ovat usein syntyneet jonkin todellisen, syvällisen kokemuksen inspiroimana. Miksi jättää ne käyttämättä hyödykseen ja ilokseen? Ainakin niin kauan kun ei tosissaan ala uskoa, että esineet pitävät sisällään jotain vastauksia itsessään, joita ihmisen pitäisi etsiä ennen kaikkea itsestään.

***

Ennen retriittiä Veera jakoi meille muutamia materiaaleja tutustuttavaksi. Niiden tarkoitus oli ottaa hyvin erilaisia näkökulmia paitsi meditaatio- ja joogafilosofiaan, myös aivojen toimintaan ja eri viisauden perinteisiin ylipäätään.

Tässä kaksi Veeran jakamaa videota, jotka olivat minusta hyviä:

Tara Brach: Trust Your Own Awakening Heart
https://www.youtube.com/watch?v=lHYt1JuCEC4

Jill Bolte Taylor: My Stroke of Insight
https://www.ted.com/talks/jill_bolte_taylor_my_stroke_of_insight

(Jos olet kiinnostunut lisämateriaaleista, ks. tämän kirjoituksen loppu.)

Toinen päivä


Aamun ensimmäisen harjoituksen ohessa kirjoitetaan muutama minuutti "aamusivuja". Ärsyttää. Eivät ne ole mitkään aamusivut, jos kirjoitusaikaa on muutama minuutti! Aamusivuja on tarkoitus kirjoittaa kolme sivua, ja siihen menee yleensä 20–40 minuuttia. Tässä ei kerkeä kuin sorkkaista ajatuksia, ja sitten pitää heti lopettaa.

Okei, ehkä ajatusten sorkkiminen on hyvä juttu, jos tarkoitus on nimenomaan saattaa jotain liikkeelle harjoitusta varten. Täällähän ollaan monta päivää. 

En tiedä. Olen ollut koko eilisillan ja tämän aamun jotenkin ärtynyt. 

Nukuin vähän huonosti, ylivirittyneessä tilassa. Lämpötila teltassa oli hyvä, mutta korvatulpat hiersivät korvissa. Ilmapatjani on vähän liian kapea ja ehkä jopa vietti hieman. Vituttaa. 

***


"Awareness is the self", sanoo eräs joogasutra. 

(Oliko se sutra? En tiedä käytänkö oikeita käsitteitä, enkä jaksa pysähtyä tarkistelemaankaan. Tarkoitukseni ei ole opettaa tai sivistää vaan enemmänkin kuvata omia kokemuksiani.)

Miten tuon suomentaisi? "Tietoisuus on todellinen minämme?"

Tämä on juuri sellainen totuuslause, johon kyllä uskon, mutta jota on vaikea todella sisäistää, kokea. 

Totta puhuen oloni on yhä niin kuin täydellä vesilasilla. Ei minuun voi kaataa lisää vettä. Se valuu heti yli. Tietoisuus on todellinen minämme, ookoo.

Se Veeran tunneilla on kivaa, ettei mitään oikeastaan... tarvitse. Periaatteessa täällä voisi vaikka maata koko viisi päivää joogamatolla, ja se kyllä sopisi. Yksi meistä viettikin ensimmäisen joogaharjoituksen pelkästään maaten.

Tällainen vapaus, oma vastuu, johdattaa oman asenteen yleensä vastaanottavaiseksi ympäristöä kohtaan.


*** 

Äsken meditoidessa tapahtui jotain kivaa. Tein kaksi aika, no, merkittävääkin havaintoa. 

Ajauduin miellyttävään, syvän meditatiiviseen tilaan. Sellaiseen, joka tulee yleensä nukahtamista ennen. Ero tietoisella meditoinnilla saavutetussa tilassa oli siinä, ettei minua nukuttanut, vaan olin läsnä hetkessä, jolloin tarkkailin sitä tarkemmin. Sain hetkeksi aidosti yhteyden olemuksessani jo valmiiksi asuvaan syvempään rauhaan, kuten tilaa usein kuvataan.

Toinen havainto. Tässä tilassa minusta tuntui, ettei minulla tosiaan ollut ajatuksia. Tai ei, ei ihan niinkään. Ajatuksia kyllä oli, mutta ne eivät häirinneet. Ajatukset olivat kuin telttani välikerroksessa pörräävät kärpäset. Olin tietoinen niistä, mutta ne eivät piinanneet minua. Ne jäivät välikerrokseen, eivätkä päässeet sisään. Teltassa oli rauha.

Olen vain kerran aiemmin saavuttanut tällaisen tilan tietoisesti. Kun omat ajatukset toden teolla riivaavat, voi olla vaikea uskoa, että niistä pääsee eroon. Mutta kokemuksessa kivointa olikin huomata, ettei meditoidessa ajatuksista välttämättä pääsekään "eroon" tai "vapaudu" eikä "mieli tyhjene". Ajatukset pikemminkin "epäolennaistuvat". Ne muuttuvat vähemmän olennaisiksi. Välitilan kärpäsiksi.


*** 

Lounaan jälkeen aloin lukea Veeran kirjahyllystä löytynyttä kirjaa "The Body Keeps the Score". Sen on kirjoittanut psykiatri Bessel van der Kork, joka on tehnyt elämäntyönsä post-traumaattisen stressin tutkimuksen ja hoidon parissa. Kirja on eräänlainen kokonaisesitys traumantutkimuksen historiasta, nykyhetkestä ja tulevaisuuden näkymistä. Kirja on vetävästi kirjoitettu tarina, jossa van der Kork on itse aktiivisena, intohimoisena toimijana koko ajan läsnä.

Valitsin kirjan spontaanisti, intuitiivisesti, niin kuin aina yritän lukemiseni valita, jos siihen on mahdollisuus.

Kirja ilmeisesti esittää, että trauma monimutkaisena kehomielen ilmiönä on yleisempi ongelma kuin käsitetään. Trauman toimintamekanismia ja sen vaatimaa hoitoa ei myöskään ymmärretä lainkaan niin perinpohjaisesti kuin olisi syytä. Trauma on ainutlaatuinen kehomielen tila, jonka aiheuttamia seurauksia pitäisi hoitaa kokonaisvaltaisesti eikä yksittäisiin mielenterveyden diagnooseihin keskittyen. Kirja kuvaa yksityiskohtaisesti, mitä trauma tekee ihmiselle ja miten se näkyy paitsi aivoissa, myös koko kehossa. 

On mukava lukea kirjaa Veeran ja Aleksin kauniin rakennuksen olohuoneen nojatuolissa. Rakennus on rakennettu alunperin juna-asemaksi joskus 80 vuotta sitten. Sen hirret ovat niin paksuja, ettei ole täysin mahdotonta, että ne olisivat syntyneet 1700-luvun puolella.


***


No jaa. Kyllä minä välillä niinkin ajattelen, että tämä rauhan tavoittelu joogalla ja meditaatiolla on vain jotain näpertelyä. Eikö ihminen saa todellisen rauhan, kun hän selvittää ne asiat, jotka häntä piinaavat, ja siinä se? Ja tätä selvittämistähän voi sitten tehdä keskustelemalla, pohtimalla, työstämällä ja ennen kaikkea pyytämällä toisilta anteeksi ja antamalla toisille anteeksi.

Miksi omia vaikeita tunteita pitäisi oppia sietämään tai sulattamaan tai tulemaan niiden kanssa toimeen? Tai no, on sekin varmasti tarpeen, mutta eikö fokuksen ennen kaikkea tulisi olla siinä, että jokainen pohtisi ihan kohdallaan, miten kommunikoida ihmisten kanssa vaikeista asioista, jotta ne selviäisivät ja lakkaisivat palaamasta vaikeina ajatuksina mieleen?

Aiemmin hehkuttamani meditaatio-"oivallukseni" näyttäytyy pessimistisessä valossa. Oliko siinä sittenkään kyseessä mikään "ihmeellinen" kokemus? Eikö tuollaiseen "ajatukset ei haittaa" -tilaan pääse kuka tahansa itsetiedoton, stressinen uratyyppi, joka saa saman nollaamisen kokemuksen tyyliin salitreenistä?

Tai kyllä minulla ja sillä tyypillä on yksi ero: minun tapani tyhjentää mieli ei tuo minulle hyvännäköisiä lihaksia.  

***


Kirjoitan tätä kesken joogaharjoituksen. Otin muistikirjan, nostin istuintyynyn syliini, asetin kirjan sen päälle ja aloin kirjoittaa samalla kun muut syventyvät asana-flowhun.

Havainto. Kuinka jännää onkaan, että ihminen saa kehonsa tasapainon pysymään kiinnittämällä katseensa johonkin ulkoiseen kiintopisteeseen! Niin kuin vaikka oksakohtaan seinähirressä tai lattiarakoon.

Jos haluaa löytää oman paikkansa, tuki pitää hakea muualta. 

Jos haluaa tietää, missä on, pitää kohdistaa katse maailmaan.

Mutta mutta. Onko tämä kestävä systeemi? Eikö "korkeampi tavoite" olisi pysyä tasapainossa silmät kiinni, oman sisäisen kokemuksen ohjaamana? Veerallahan on joogaohjauksessaan nimenomaan somaattinen painotus, eli hän korostaa ihmisen omaa kokemusta harjoituksestaan ja kehostaan.

Eikö olisi vedenpitävämpi strategia ajatella, että ihmisen ei kannata luottaa ulkopuoliseen maailmaan lainkaan etsiessään tasapainoa? Stabiilius löytyisi sisäisestä kokemuksesta, ilman ulkopuolista "neuvoa". Sillä mitä jos esimerkiksi sokeudun? Miten löydän tasapainon silloin?  

Ja tosiaan: onko tämä joogan ja meditaation perimmäinen tavoite ylipäätään? Että kaikki, mitä täytyy tietää, on jo olemassa omassa kokemuksessa?

Tantrisessa filosofiassa käsittääkseni keskeinen ajatus on, että jos ihminen haluaa ymmärtää yhteytensä universumiin, hänen on katsottava sisäänsä. Jokainen ihminen ja olento ylipäätään on ikään kuin universumi pienoiskoossa.

Minusta tuo ajatus kuulostaa täysin todelta. Olen ikään kuin saanut siitä väläyksiä. 

Yhh. Tällaiset ajatukset tuntuvat helposti latteilta, kun niitä kirjoittaa esiin. Näennäinen latteus ei kuitenkaan tarkoita, etteivät ajatukset olisi totta. Moni totuus on sanoiksi käännettynä häkellyttävän yksinkertainen. Mutta on ihan eri asia, miltä tuntuu kokea ne totuudet älyllisen sanallistamisen sijaan.


***


Yksi asia mistä pidän joogassa on se, kun tajuan, että voin ottaa kehollani kunnolla tilaa. Tuntuu, että olen koko elämäni pienentänyt itseäni siinä pelossa, että vaikuttaisin joltain machopullistelijalta. 

Mutta voisiko minullakin olla oikeus käyttää kehoani sen kaikessa mitassaan? Ilman jatkuvaa huolta siitä, että jokuu kokee käytökseni liiallisena? Ainakin voin tutkia tätä joogamaton rajaamassa tilassa, harjoitella ja tunnustella.


***


Iltapäivä. Alkaa tuntua paremmalta.

Retriitillä, niin joogassa kuin kirjoittamisessakin, alku on aina vastustuksen aikaa. Keho ja mieli ovat ärtyneet, eivät ota vastaan. Pitää vain sietää ajatusta, että on tullut väärään paikkaan.

Ehkäpä: mitä hyväksyvämmin suhtautuu omaan vastustukseensa eikä yritäkään teeskennellä itselle tai muille kokevansa toisin, se menee nopeammin ohi. On otettava kokemuksensa sellaisenaan, sulateltava sitä.  

Ja kun vastustus lopulta sulaa, tunne ei ole: "Nyt otan sokeasti kaiken, mitä tarjotaan!" Tunne on: "Jahas, nyt otan omalla tavallani vastaan sen, mikä minua puhuttelee." 

Tällainen asenne, kiva kyllä, synnyttää lopulta myös avoimemman olon kaikkea tarjottua kohtaan. On helppoa kuunnella maailmaa, kun oma sisäinen kokemus on riittävän itsevarma. Itsestään epävarma helposti blokkaa kaiken, joka tuntuu uhkalta, eikä kuule lopulta oikein mitään, sellaistakaan, joka häntä periaatteessa voisi puhutella.


***


Kun alkuperäiset joogit aikanaan vetäytyivät eristykseen, Veera mainitsee, kyseessä oli todella radikaali teko. Tämä siksi, että heidän kulttuurinsa oli niin kollektivistinen, yhteisöllisyyteen perustuva. 

Länsimainen nykykulttuuri on kuitenkin erittäin, erittäin individualistinen. Eristyksiin hakeutumisella ei todellakaan ole mitään erityisen radikaalia vaikutusta. Niinpä: Mitä jos nykyajassa radikaalein mahdollinen teko onkin liittyä osaksi jotain ryhmää, kollektiivia? Unohtaa itsensä?

Ehkä osittain tästä syystä, ainakin alitajuisesti, olen pohtinut esimerkiksi Elokapinan toimintaan liittymistä. Liittyä osaksi ryhmää, sulauttaa itsensä johonkin laajempaan – siitä huolimatta tai juuri siksi, että se nakertaa pois omaa egoa, omaa huolella ja vaivalla luotua identiteettiä.


***


Eräs Veeran suosittelema ajattelija on nimeltään Adyashanti. Adyashanti aloitti zen-buddhalaisena oppilaana, mutta ennen pitkää irtaantui kaikista perinteistä. Hän on kirjoittanut meditaatiosta ja esimerkiksi Jeesuksesta radikaalina ajattelijana ja opettajana. Olen katsonut joitakin Adyashantin haastatteluita, ja hän kieltämättä vaikuttaa tavattoman sympaattiselta ja viisaalta, pakottomalla tavalla valaistuneelta ihmiseltä.

Mitä meditaatioon tulee, Adyashanti kehottaa tavoittelemaan "effortless effortia". Miten sen nyt suomentaisi, vaivaton yrittäminen?

Adyashantin pääajatus on, että meditaatio ei onnistu yrittämällä. Silloin kyseessä on keskittyminen, ja niillä on selvä ero. Meditaatiossa on kyse nimenomaan hallinnasta luopumisesta.

"Effortless effort doesn't mean no effort", Adyashanti kirjoittaa. "Effortless means just enough effort to be vivid, to be present, to be here, to be now. To be bright. - - We need to find out for ourselves what effortless effort means. Too much effort and we get too tight; too little effort and we get dreamy. Somewhere in the middle is a state of vividness and clarity and inner brightness."

Kun aloitin kirjoittamisen opettamisen vuonna 2018, olin täynnä yliyrittämistä. Kaiken piti olla kontrollissani, materiaaleja ja luokkatilan feng shuita ja aikatauluja myöten. Sanomattakin selvää, että minusta tuli hyvin kireä. Kireys näkyi kyvyttömyytenä olla kunnolla läsnä opetustilanteessa. Aistittavana negatiivisuutena, joka huononsi tunnelmaa entisestään.

Miten surkuhupaisan ironista: Yritin niin kovasti olla hyvä opettaja, että en osannut keskittyä opiskelijoideni ääneen lukemiin teksteihin! 

Siis oikeasti: opiskelija lukee harjoitustekstiään ääneen, ja minä en kuuntele! En siis osannut olla läsnä opetustilanteen kaikista keskeisimmässä ytimessä. Vain siksi, että yritin niin kovasti olla hyvä opettaja! Voi nyt saatana!

No, en nykyään soimaa itseäni tästä. Se oli 1000-prosenttisen ymmärrettävää. Minut heitettiin ilman mitään opetuskokemusta opettamaan 12 opiskelijaa täyspäiväisesti aina kaksi viikkoa kerrallaan, ilman mitään aiempia opetusmateriaaleja tai metodeja.

Sittemmin, kolme vuotta myöhemmin, olen päässyt välillä Adyashantin kuvaaman effortless effortin tilaan. Se vaati sen, että sain opetussisältöni kasaan ja että vedin materiaaleja ja harjoituksia lukuisia kertoja. Löysin oman ääneni opettajana, sen rytmin, jolla asioita tehdään.

Nykyään voin opettaa suht rennoin mielin, mutta kuitenkin valppaana, valmiina improvisoimaan, hyväksymään jos tilanne ei menekään toivotulla tavalla ja sitten reagoimaan sen mukaisesti.

Veeran opettamisessa näkyy myös tietty effortless effort. Käsittääkseni hän improvisoi ainakin osan sisällöistä. Improvisointi ei tarkoita mitään panikoivaa hatusta vetämistä, vaan läsnäoloon perustuvaa metodia, joka näyttäytyy muille jopa rauhallisena ja suunnitelmallisena toimintana. Veera kuuntelee tilannetta, ryhmää ja itseään ja mukauttaa sisältöjä kulloisenkin tilanteen mukaan, hyödyntäen sitä tieto- ja kokemuspääomaa, jota hän on vuosien mittaan kerryttänyt. Näinhän intuitio juuri toimii. 

(Katso täältä Adyashantin mainio keskustelu Gabor Maten kanssa.)

***

Vielä yksi ajatus "vaivattomasta yrittämisestä". Ehkä se pätee myös sosiaalisiin ryhmätilanteisiin? 

Nykyään en enää jännitä mitään ryhmäjuttuja kuten ennen. Minun ei tarvitse jatkuvasti vakuutella kaikkia siitä, että olen kiva ja fiksu ja hauska (mutta tietysti myös kuunteleva ja rauhallinen ja läsnäoleva) tyyppi. Riittää, että olen vain. Ottakaa tai jättäkää.

Tällä rentoudella on kääntöpuolensakin. Saatan muuttua liian passiiviseksi, jolloin ihmiset alkavat kokea minut välinpitämättömänä. Ei sekään ole hyvä. En halua, että levitän ympärilleni passiivisuuden kautta kielteistä fiilistä tai epävarmuutta. Siksi yritän aina muistaa yrittää jonkin verran. En halua kadota omaan itsetyytyväiseen kuplaani, jossa hukkaisin yhteyden muihin. Totta kai haluan tukea muita ja olla heihin yhteydessä, lähettää ympärilleni aktiivista ja myönteistä energiaa.

Tästä tasapainosta kai effortless effortissa juuri on kyse.


***

Päivä päättyi puolen tunnin hiljaiseen hetkeen. Minun on aina ollut suht hyvä olla hiljaisuudessa. Joitakin puoli tuntia "olla tekemättä mitään" ahdistaa. Minulle se sopii. En pelkää ajatuksiani, etenkin kun niiden kohtaamiseen "yksin mutta yhdessä" on varattu oikein tällaista spesiaaliaikaa.

Arjessani en silti pysty tällaisiin puolen tunnin hiljaisuuksiin. Yleensä haluan, että aina taustalla soi Youtube-video tai podcast. Mikä siinä on arjessa niin hankalaa? Ehkä minun pitää tutkia tätä. Ehkä tämän retriitin suuri haaste onkin se, mitä tapahtuu sen jälkeen. 

Mitä tästä kaikesta tarttuu mukaan?

***

Tällaisiin muistiinpanoihin tulee aina koottua huippuhetkiä, oivalluksen tihentymiä. 

Totuus muistiinpanojen välissä on kuitenkin jotain muuta. Kyllästymistä, hiljaisia huokauksia, ärtyneitä hetkiä. 

Enimmäkseen sellaista ihan ookoo -fiilistä.

Halusin vain sanoa, ettei totuus unohtuisi: ei elämä ole mitään oivallusten ilotulitusta.

Elämä on ennemminkin pimeä metsätie, jota satunnaiset oivalluksen välähdykset valaisevat juuri riittävästi, ettei kulkija eksy tieltä.

(Epäilen, että nokkelan muotonsa ansiosta edellinen virke vaikuttaa fiksummalta kuin se on.)

Blogisarjan seuraava osa on täällä.