Merkintöjä Kerman joogaretriitiltä – viimeiset päivät

Sisilisko teltan sisä- ja ulkokankaan välissä.

Tämä on kolmas osa Kerman joogaretriittiä käsittelevää blogisarjaa. Lue ensimmäinen osa täältä ja toinen osa täältä.

"The one you are looking for is the one who is looking."

– Ilmeisesti tosi moni viisas tyyppi

***

Neljäs päivä


Varasin Valamon luostarista huoneen kahdeksi yöksi. Menen sinne huomenna retriitin jälkeen. Valamo on täällä Heinävedellä, 35 kilometrin päässä. Pieni kymmenen neliön huone jaetulla kylpyhuoneella maksaa 45 euroa yö.

Tekee mieli jatkaa vetäytymistä hetki vielä retriitin jälkeenkin.

***

Klassisessa tantrafilosofiassa on näkemys minän kerrostumisesta viiteen eri tasoon: "The Five-Layered Self". Selitysmalli on äkkiseltään viehättävän kokonaisvaltainen ja käytännöllinen. 

Christopher Wallis kirjoittaa aiheesta kirjassaan Tantra Illuminated ja mm. tässä blogitekstissä. 

Ajatuksena on, että kokemus minästä jakautuu viiteen kerrokseen (suomenkieliset käännökset ja havainnollistukset ovat täysin omiani):

(0. Stuff (Kama: "Mitä omistan, miten sisustan, mitä vaatteita käytän"))

1. Body (Keho: "Miten koen kehoni ja ulkonäköni")

2. Heart-mind (Tunne- ja ajatusmaailma: "Mitä tunnen ja ajattelen")

3. Life-force (Vointi: "Millainen olo minulla on tänään/nyt")

4. Void (Tyhjiö: "Tyhjyyden kokemus, johon voin päästä syvässä unessa tai meditoidessa")

5. Consciousness (Tietoisuus: "Se jokin, josta koko universumi koostuu, vaikken sitä suoraan havaitsekaan")

Miten nämä eri tasot sitten näkyvät ihmisen kokemuksessa itsestään, ja mitä hyötyä niiden tiedostamisesta on?

Wallis kirjoittaa:

"The point to this map of ourselves is that suffering arises as a result of a failure to perceive the whole of your being and its natural hierarchy. This inability to perceive the whole comes from mistakenly identifying your 'self' as only one or two of the layers we have described."

Eli: Kärsimys syntyy siitä, että ihminen vetää yhtäläisyysmerkin minuutensa ja joidenkin näiden minän kerrosten välille. Minulla voi olla hieno auto, mutta jos koen hermoromahduksen, kun joku kolaroi siihen, samaistun siihen selvästi liian vahvasti. Saatan ajatella, että "olen rikas" tai "olen köyhä", mutta enhän minä oikeasti ole noita asioita – siis oikeasti. Voin kokea, että "olen hyvännäköinen / olen ruma", mutta kumpikaan eivät ole mitään absoluuttisia totuuksia minuuteni ytimestä. Ja edelleen: jos minulla on hirvittäviä pakkoajatuksia, on toki ymmärrettävää ajatella, että minä olen hirvittävä ihminen, mutta ei sekään ole totta: minä olen jossain syvemmällä, ja kyseessä on vain joukko ajatuksia.

Ehkä jokaisen kannattaa tarkkailla, mitä ajatuksia kohdistaa itseensä minän eri kerroksissa?

Jos saat esimerkiksi paljon nautintoa ajatuksesta "minä olen kaunis", eikö se tarkoita, että ajatus "minä olen ruma" herättää sinussa vastaavan määrän mielipahaa? Onko se silloin kestävä tapa ajatella itsestä ylipäätään?

Tai: jos hyppäät laskuvarjolla ja ajattelet, että "tämä on paras fiilis ikinä", eikö se tarkoita, että silloin kun et hyppää laskuvarjolla, sinulla on ihan paska fiilis? Eikö olisi hyvä etsiä jotain vähän kestävämpää määritelmää tyytyväisyydelle, jottei aina tarvitsisi olla kieli pitkällä pitkin lentokenttiä?

Joo, no niin, moralisoin nyt ehkä vähän tässä.

Mutta huom! Tantrafilosofian mukaan mihinkään näistä viidestä tasosta ei ole hyvä kiinnittää identiteettiään. Ei edes auvoiseen meditaatiossa saavutettavaan tyhjiökokemukseen.

Ja tämä on käsittääkseni aika vallankumouksellinen ajatus suhteessa tantrista filosofiaa edeltäneisiin perinteisiin. 

Koska koska. Ne, öö, jotkut aiemmat tyypit ajattelivat, että tämä "void", tyhjiö, nirvana tjms, on perimmäinen tavoite. Että ihmisen on päästävä pakoon kehostaan tyhjyyteen, jossa hän voi vapautua maallisesta shaissesta. 

Tantrafilosofia päinvastoin ajattelee, että tyhjiö on vain "penultimate" minuuden taso – eli toiseksi viimeinen leveli. Ei mikään lopullinen päämäärä.

Mikä sitten on se perimmäinen taso? Tietoisuus itse. Consciousness.

Universumin pohjarakenne, josta kaikki koostuu.

Ja: Paitsi että tietoisuus on kaiken taustalla jonkinlaisena humisevana perustasona, se myös lävistää kaikki muut edellä kuvatut tasot: tyhjiön, voinnin, ajatukset ja tunteet sekä kehon. Ihmisen on kuunneltava ja elettävä todeksi näitä kaikkia tasoja, sillä Tietoisuus tulee näkyväksi ja todeksi niiden kautta.

Eli huom! Ihmisen ei missään nimessä ole tarkoitus kieltää näitä eri minäkokemuksensa tasoja. Kehostaan on hyvä pitää huolta, ajatuksiaan ja tunteitaan on tärkeää tarkkailla ja meditaatiolla saavutettava rauhallisuuden kokemus on oikein jeppis juttu. 

Kunhan mihinkään niistä ei ala uskoa perimmäisenä totuutena itsestään.

Tai jotain sellaista. Toivottavasti ei mennyt ihan metsään. 

*** 


Kas kas. Traumakirja The Body Keeps the Score puhuu joogan ja meditaation puolesta.

Syy on siinä, että suurempi kehotietoisuus on avain traumasta parantumiseen. Keskustelemalla voi päästä tiettyyn pisteeseen, mutta yllättävän hiljattain länsimainen lääketiede on havahtunut tähän tosiasiaan: yhteyden muodostaminen kehoon auttaa ihmistä käsittelemään kokemuksia, joiden on aiemmin ajateltu sijaitsevan "vain mielessä". 

Keho ja mieli ovat yhtä. The body keeps the score – eli keho pitää kokemuksista tiliä. 

"To feel present you have to know where you are and be aware of what is going on with you", Bessel van der Kork kirjoittaa. "If the self-sensing system breaks down we need to find ways to reactivate it."

Tässä kehon ja mielen uudelleenaktivoinnissa jooga ja meditaatio – muun muassa – voivat auttaa.

***

Rehellisesti sanoen: itsehän en koe kehooni mitään erityistä yhteyttä. Minusta se tuntuu useimmiten jonkinlaiselta koneelta, jolla ei ole minulle paljon kerrottavaa.

Pidän silti kiinnostavana ajatusta siitä, että sillä olisi minulle enemmän kerrottavaa. Ehkä voin tutustua kehooni, sen monimutkaisuuteen, samoin kuin voin tutustua viineihin tai ruokiin syventämällä tietoisuuttani niistä. Ennen pitkää näenkin viineissä nyansseja, vaikka aiemmin kyykkyviini best, ja pian ymmärränkin monipuolisempia makupaletteja, vaikka vielä hetki sitten makaronilaatikko ketsupilla oli maailman paras ateria.

***

Madhya:

– se mikä on keskellä
– se mikä on asioiden välissä
– sisään- ja uloshengityksen välinen tauko 

***

"The joy of awareness is discovered through the expansion of the center." (Sutra numero 17)

"Tietoisuuden ilo löytyy laajentamalla sitä, mikä on keskellä"?

Nämä sutrat, kuten filosofiset maksiimit yleensäkin, ovat abstraktia kieltä, suuria yleistason sanoja. 

Johtuukohan se ihan vain siitä, että suuret yleistason käsitteet ovat tarkin mahdollinen tapa kuvata perimmäistä todellisuutta, jonka todellinen luonne on ei-kielellinen? (Koska kieli on vain ihmisen keksimä käytännöllinen mutta lopulta epätarkka kommunikointitapa, jota on vaarallista sekoittaa todellisuuteen itseensä.) 

***


Mitä omien "välitilojen laajentaminen" voisi tarkoittaa?

Tämä oli avoin kysymys päivän joogaharjoituksessa. Esimerkki välitilan laajentamisesta on vaikkapa se, että pitää pienen tauon sisään- ja uloshengityksen välissä. Tämä auttaa ohjaamaan pinnallista hengitystä syvemmäksi, ja ylipäätään tulemaan hengityksestä tietoisemmaksi.

Toinen esimerkki: yrittää pysyä läsnäolevana jooga-asanoiden välissä. Tai lepohetkinä. On houkuttelevaa kokea tauko pakopaikkana: "Jes, nyt voin hengähtää!" 

No niin voinkin hengähtää, mutta miksi harjoituksesta pitäisi päästä pakoon? Miksi sen pitäisi olla pinnistelyn ja pakenemisen välistä taistelua? Miksen voisi olla läsnä jokaisessa hetkessä, intiimisti tekemisissä niin epämukavien kuin hyvältäkin tuntuvien hetkien kanssa? 

Tällaista on varmaankin hyvä harjoitella joogassa ja meditaatiossa siksi, että sitä olisi hyvä harjoittaa elämässä joogan ja meditaation ulkopuolellakin.

Esimerkiksi ihan niin, että jos arjessa tulee vastaan tylsä hetki, ei täytä sitä heti puhelimella, vaan vaikka vaan huokaisee. Kohtaa tylsän hetken. Oman huomion jatkuva kiinnittäminen eri ärsykkeisiin kuormittaa ihmistä huomaamattomasti. Tylsyys taas antaa tilaa palautumiselle.

Jos tylsää hetkeä sietää vaikka vain minuutin, saattaa tulla ajatelleeksi: "Jahas, ehkä sitä voisi vaikka lukea kirjaa."

Ja kas: mikä ero lopputuloksessa!

Tunnin päästä sitä tajuaa, että lukenut koko ajan kirjaa. Se on tuntunut syvällisellä tavalla ihanalta ja merkitykseltä.

Vaihtoehtoisessa todellisuudessa aika olisi kulunut surffailessa eri applikaatioiden välillä epämääräisen ahdistuneena.

Ja tämä mielekkäämpi todellisuusversio toteutui vain siksi, että malttoi minuutiksi kohdata tylsyyden!

Vielä yksi juttu tuli mieleen.

Joskus toivoisin, että ihmiset osaisivat enemmän kuunnella keskustelun välitiloja, nimittäin hiljaisuuksia.

Pinnistelevä, hiljaisuuksia pelkäävä keskustelu on stressaavaa. Hyvä keskustelu rakentuu minusta usein hiljaisuuksien kunnioittamiselle. Hiljaisuudet antavat molemmille osapuolille tilaa kuunnella sitä, mistä oikeasti halutaan keskustella. Puhe itsessään ei ole arvokasta.

Toki hyvä keskustelu voi lopulta olla intensiivistä papattamista, jossa ei ole hiljaisuudesta tietoakaan.  Väitän silti, että energisoivan ja kuluttavan papattamisen ero on valtava. Energisoiva papattaminen pohjautuu hiljaisuuden kunnioittamiselle – kuluttava papattaminen saa alkunsa hiljaisuuden pelosta.

Vittu mitä moralisointia, anteeksi. XD  


***


"Truth, like love and sleep, resents 
Approaches that are too intense." 

– W. H. Auden 

*** 

Aamumeditaatiossa olemme joka aamu harjoitelleet uccara-tekniikkaa. Se perustuu äänenkäyttöön ja mielikuvaharjoitukseen, jossa sisäänhengitys "laskeutuu" päälaen ja rinnan kautta lantionpohjaan, ja uloshengitys "nousee" lantionpohjan ja rinnan kautta kallon läpi päälaelle ja sieltä ylös. Ja sama uudestaan, kymmenen kertaa.

Uccara-tekniikassa olennaista on, että uloshengityksellä päästetään saumattomasti kolme äännettä:

Aaaaaaaaa.... (lantionpohjasta vatsaan)

...uuuuuuuu.... (rintakehästä ylöspäin)

...unngggggg... (kallon läpi ja päälaelta suoraan ylös)

Jokainen tekee tätä omaan tahtiin, ja lopputuloksena on aika kaunis ja vaikuttava meditatiivinen kuoro, joka kuulostaa lukuisilla eri säveltasoilla kulkevilta AUM-äänteiltä.

Kyllä: näky näyttää ja kuulostaa ehkä kliseisimmältä mahdolliselta joogaretriittimeiningiltä. Joukko tyyppejä risti-istunnassa hokemassa omaan tahtiin: "OMMMMMM."

Ja siis. Juuri tähän liittyen havainto.

Muistan joskus kuulleeni vastaavaa ääntä, kun olen ollut ulkomailla. Joskus ääni on kuulunut hostellin salista. Joskus sitä on päästänyt yksittäinen reppureissaaja leirintäalueen laiturilla tai oman telttansa ulkopuolella.

Aina kun olen nähnyt tai kuullut jonkin joogaajan päästävän kyseistä ääntä, olen ajatellut enemmän tai vähemmän jotenkin näin: Vitun hippi.

Meditaatio on vaikuttanut teennäiseltä huomionkeräämiseltä. Poseeraamiselta, joltain sellaiselta. Ja ehkä se joskus on sitä ollutkin.

Nyt huomaan itse tekeväni samanlaista harjoitusta – asiaa erityisesti problematisoimatta. Tiedostan, mitä voisin ulkopuolisena ajatella siitä, miltä minun ja retriittiporukkamme toiminta näyttää: kiusalliselta, huuruiselta hippimeiningiltä. 

Nyt en koe niin. En yksinkertaisesti vain koe. En koe häpeää, mutta en myöskään sen vastakohtaa, kuten esimerkiksi ylpeyttä tai "siistiä fiilistä" siitä, että olen meditaatioretriitillä, kuten olisin ehkä nuorempana voinut kokea. 

Mitä minä sitten koen?

Koen harjoituksen, joka tuntuu hyödylliseltä ja mielekkäältä. Tiedän, että syvään hengittäminen aktivoi parasympaattista hermostoani, joka vastaa kehon rauhoittumisesta. Jo se riittää syyksi harjoituksen tekemiselle. Koen myös selvästi, mikä hieno voima on äänenkäytöllä, joka saa kehoni tällä tavalla "soimaan". Se saa minut kokemaan yhteyttä kehooni, jota en oikeastaan tunne kovin hyvin. 

Jollain tasolla koen myös, että on arvokasta olla osa tällaista vanhaa meditaatiotekniikkaa, perinnettä, omalla pienellä tavallani.

Ja vielä: on kaunista olla osa ryhmää, joka jakaa tämän kokemuksen. Osa ihmislaumaa, jota yhteisesti luota äänimaisema hyvin konkreettisella tavalla yhdistää. 

En mieti, miltä meininki ulkopuolisen silmissä näyttäisi, koska asia ei yksinkertaisesti kiinnosta minua kovin paljon.

*** 

Vaihteeksi taas vähän masentavampi ajatus:

Meditaation tarkoitus on saavuttaa tila, jossa metsän hirvet, karhut ja sudet ovat jo valmiiksi. 

Näillä meitä yksinkertaisemmilla nisäikkäillähän on ihanat, yksinkertaiset aivot! Heitä ei uloin aivokuori rasita, tai mikä se onkaan, se aivojen osa, joka tekee ihmisestä tällaisen analyyttisen, metatasoja läpikäyvän rationalisointikoneen, joka ajattelee ajatuksia ajatuksista, ja sitten taas uusia ajatuksia niistä ajatelluista ajatuksista... 

Onko meditaation, tämän jalon ja syvällisen vuosituhantisen perinteen, perimmäinen tavoite siis saada vain hetkeksi kokea miltä tuntuu olla... joku fucking hirvi? 

Huokaus.

Noh.

Ehkä pyrkimyksenä onkin saavuttaa tasapaino ihmisyyden ja hirvisyyden välillä. Ettei jäisi ylianalysoivan mielensä vangiksi, vaan osaisi tarvittaessa ottaa yhteyden myös hirven meininkiin. Best of both worlds. 

***


"Mieli on viimeinen, joka saa tietää."

Pidän ajatuksesta, että tietoinen mieli saa asioista tiedon viimeisenä. Jos kuulen ikkunan takaa laukauksen, liskoaivoni aktivoituvat. Lantioni jäykistyy juoksua varten, pupillini laajenevat ja aistit valpastuvat ottamaan tilanteesta lisää selvää. Vasta nyt tietoinen mieleni saa informaation ja alkaa analysoida sitä: aha, se olikin vain auton pakoputki. 

Esimerkki ei ole sinänsä yllättävä, mutta mitä se oikeastaan kertoo minuuteni luonteesta? Ajattelemme helposti, että tietoinen mieli on "minä". Mutta kuka sitten oli se, joka reagoi tuohon "laukaukseen"?

Aivotutkimuksissa on käsittääkseni havaittu seuraavaa. 

Ihmiselle annettiin tehtäväksi ratkaista matemaattinen ongelma valitsemalla kahdesta mahdollisesta vaihtoehdosta. Tehtävään kuului myös kirjata ylös, milloin hän keksi vastauksen. Kiinnostavaa oli, että tutkijat näkivät laitteistaan sekunteja etukäteen, mitä henkilö tulisi vastaamaan. 

Ihmisen toiminta siis näkyy hänen aivoissaan ennen kuin ihminen itse on toiminnastaan tietoinen.

Tällaisiin tutkimuksiin kai monet nykyään viittaavat, kun he kyseenalaistavat ajatuksen, että ihmisellä edes olisi vapaata tahtoa. Enemmänkin kun vaikuttaa siltä, että me saamme tavallaan vain toimia todistajana omalle toiminnallemme.

***


Okei.

Tänään koin sitten pienen valaistumisen hetken.

Tämä kuulostaa melkein liian ilmeiseltä ja kliseiseltä. Mutta ei voi mitään, kerron sen nyt, kun näin kerran oikeasti tapahtui.

Kuvittelin äsken, ihan ohimennen, kohtaavani erään ihmisen. Minulla on häneen hankala suhtautuminen. Mielestäni hän on aikaa sitten kohdellut minua huonosti. En ole kuitenkaan osannut purkaa asiaa mitenkään, en sisäisesti enkä keskustelemalla hänen kanssaan. 

No, äsken kun henkilö tuli mieleeni, huomasin suhtautuvani ihan eri tavalla kuin yleensä.

Ajattelin häntä vain pyörteenä vedessä. En tehnyt sitä tarkoituksella, osana mitään harjoitusta. Eikä kyseessä oikeastaan ollut edes ajatus. Kyseessä oli kokemus. 

Näin tämän ihmisen vain eräänlaisena luonnon osana, jossa erilaiset kokemukset ja energiat virtaavat eri aikoina eri tavoin. Mielessäni hän ei näyttäytynyt "ärsyttävänä" tai "kivana", hän vain oli. 

Tajusin, että toisissa olosuhteissa, toisina aikoina, ja myös suhteessa toista kasvun vaihetta eri olosuhteissa läpi käyvään minuun, en olisi pitänyt häntä vaikeana tyyppinä. En olisi loukkaantunut hänen käytöksestään. 

Tämä ajatus herätti minussa lohdun ja hyväksymisen kokemusta tätä ihmistä kohtaan. Ajattelin näin, ihan totta: kaikki me olemme vain puita ja pyörteitä, kukin syntymän, kasvun ja tuhoutumisen tietyssä vaiheessa.

Ei hätää. Tiedän kyllä, ettei tämä ylväs ajatus säily minussa pitkään. Tällaisia havahtumisen, heräämisen ja valaistumisen kokemuksia tulee ja menee. Todennäköisesti jo puolen tunnin päästä haudon jotain uutta, pikkumaista katkeruutta.

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kuvaamani kokemus olisi totta. Välähdys perimmäisestä todellisuuden luonteesta. Jota kohti kannattaa yhä useammin arjessaan pyrkiä, sillä selvästi se tekee olemisesta täällä maan päällä jotenkin rauhallisempaa, arvokkaampaa ja armollisempaa.

***


"Most re-search is me-search."

– Kiintymyssuhdetutkija Beatrice Beebe 

***

Viimeinen aamu

Eilen illalla teltassa katsoin tietoisuutta tutkivan professorin, Donald Hoffmanin haastattelun, jonka Veera vinkkasi. 

Hoffmanin väitteet todellisuuden luonteesta osuivat niin hämmentävällä tavalla yksiin retriitillä pohtimiemme aiheiden kanssa, että mieli pikkaisen nyrjähti.

Esimerkki haastattelun vaikutuksesta minuun: en ole koskaan uskonut tai edes kokenut tarvetta uskoa kuolemanjälkeiseen elämään – mutta Hoffmanin ajatuksia kuultuani saatoin muuttaa mieltäni.

Donald Hoffman esittää jokseenkin seuraavaa: Todellisuuden luonne ei ole ollenkaan sellainen kuin havaitsemme, vaan se, minkä koemme todellisuudeksi, on eräänlainen havaintojemme luoma käyttöjärjestelmä. Havaitsemamme todellisuus on kuin tietokoneen työpöytä, joka on luotu helpottamaan käyttökokemusta – todellisuus itsessään on paljon monimutkaisempi, kuten on tietokoneenkin todellisuus (ykkösiä ja nollia ja matrixmaista datavirtaa). 

Ja huom! Tieteessä toki ajatellaan jo nyt, että ihminen ei näe kaikkea todellisuudesta, kuten esimerkiksi valon kaikkia aaltopituuksia. Mutta konsensus kuitenkin on, että se mitä ihminen havaitsee, on osittain totta, kapea kaistale mutta kuitenkin. Hoffman sen sijaan väittää, että sillä mitä havaitsemme, ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. 

Hän väittää todistaneensa hypoteesinsa evoluutioteoriaan pohjautuvalla matemaattisella mallilla. Hänen luomissaan simulaatioissa organismit, jotka eivät näe totuutta todellisuudesta mutta sopeutuvat siihen luomalla tällaisen yksinkertaistetun, valheellisen mallin, pärjäävät siinä aina paremmin kuin organismit, jotka näkevät "totuuden sellaisenaan".

Ja ai niin, by the way. 

Hoffman väittää myös, että todellisuuden perustavanlaatuinen rakenneyksikkö on... mikäpä muukaan kuin Tietoisuus.

Ja tämä siis ihmiseltä, joka ei ainakaan omien sanojensa mukaan ole mitenkään hengellinen ihminen. Hän vain sanoo, että matematiikka nyt vain näyttäisi sanovan näin.

Donald Hoffmanin ajattelua minua paremmin esittelee ainakin tämä The Atlanticin haastattelu. 

Pitänee Valamon luostarissa perehtyä Hoffmanin keloihin lisää. Saan sinne tänään Veeralta ja Aleksilta kyydin. Vielä kaksi päivää vetäytymistä ennen palaamista Helsinkiin.

Blogisarja jatkuu vielä ainakin yhdellä kirjoituksella – tai niin kauan kunnes totuus selviää. :–––)