Merkintöjä Kerman joogaretriitiltä – mitä valaistumisen jälkeen?

Valamon luostarin pelto- ja metsämaisemaa.

Tämä on viimeinen osa Kerman joogaretriittiä käsittelevää blogisarjaa. Lue ensimmäinen osa täältä, toinen täältä ja kolmas täältä.


"Have you ever been to a yoga retreat or meditation weekend that was so inspiring and empowering that you felt sure your life was going to change radically, only to find within days or weeks of returning home that all that extra juice had seeped away, returning you to much the same default state you had before the retreat?"

– Christopher Wallis blogikirjoituksessaan energiavuodoista


***


Valamon luostari

Veera ja Aleksi ajoivat minut retriitiltä suoraan Valamon luostariin, joka on vain puolen tunnin ajomatkan päässä. Kahdeksan neliön huoneeni on Valkoisessa vierasmajassa luostarialueen pellon ja metsätien laidalla. Symppis pikku luukku.

On retriittiä seuraava päivä, maanantaiaamu. 

En oikein tiedä, mitä kirjoittaisin.

En meditoinut aamulla. Eikä tee mieli kirjoittaa. 

Pitäisikö haluttomuus jatkaa retriitin rutiineja ottaa luonnollisena taukona? Vai alanko heti lipsua? 

Käveleskelin tänään ympäri kaunista luostarialuetta. Yritin miettiä, miten oikeastaan haluaisin jatkaa arkeani retriitin jälkeen. 

Tuntuu, että koin retriitillä jonkinlaisen havahtumisen kokemuksen, mutta en tiedä, mitä tehdä sillä. Olo on vähän hämmentynyt.

En tarkoita havahtumisella mitään päräyttävää tai mystistä. Tarkoitan ihan vain sitä, että sain uuden näkökulman siihen, miten voisin viettää aikani todellisuudessa. Aika iso osa arjestani on nimittäin eräänlaista reaktiivista tylsyyden välttelemistä.

Rocket League -videopelin pelaamista. Jatkuvaa Instagramin, Facebookin, Messengerin, WhatsAppin, netti-Hesarin ja mailin tarkistamista puhelimesta. Pienten tekemättömien asioiden vatvomista ilman, että tekisin ne (kattolamput puuttuvat yhä uudesta asunnostani, en ole vaihtanut jukkapalmun multaa kahdeksaan vuoteen).

Ruokaakin teen harvoin itse, ja Wolttaan ainakin kerran päivässä.

Periaatteessa tässä kaikessa ei ole mitään vikaa. Arkeni on mukavaa, itse asiassa tosi mukavaa.

Retriitin jälkeen elämäni vain näyttäytyy osittain eräänlaisena elämän välttelemisenä. Ikään kuin pakenisin syvempää yhteyttä todellisuuteen. Harhauttaisin itseäni.

Tuntuu, että se on vähän sääli.

Retriitillä oli suuri nautinto lukea keskittyneesti kirjaa ja tehdä siitä muistiinpanoja. Meditointi ja joogaaminen loivat tunteen, että olin yhteydessä kehooni ja mieleeni. Siitä vain tuli kokonaisvaltaisen olemassa oleva olo.

Sitten oli se valaistumisen kokemuskin (pyörre = puu = ihminen). Sain välähdyksen perustavanlaatuisesti totuudellisesta näkökulmasta maailmaan. Pienen hetken ajan näin kaiken eräänlaisena liikuttavana ykseyden tanssina, josta psilosybiinisieniä ja lsd:tä kokeilleet kertovat. Sellainen synnyttää armollisen suhtautumisen pikkumaisiin murheisiin.

Olisiko mahdollista kokea päivittäin sellaista kokonaisvaltaista ykseyttä todellisuuden kanssa?

***

En ole varma, olenko ihan vakuuttunut ortodoksimunkkien, hmm, "energiasta".

Luostarialueella liikuskelevien mustakaapuisten, parrakkaiden munkkien yleisolemus on jotenkin ankea. Ei tietysti kaikkien, mutta muutamista tyypeistä on tullut sellainen fiilis, noh, miten sen nyt sanoisi, että heillä ei ole oikein yhteyttä kehoonsa. Vähän kankeaa meininkiä, iästä riippumatta. Jos minulla onkin pleikkariarjessani välillä huono yhteys kehooni, heillä se on vielä huonompi.

Osallistuin luostarin opaskierrokselle. Kirkossa ohi kulki kuuliaisuusveli, eli käsittääkseni tyyppi, joka on luostarissa koeajalla, mutta ei vielä munkki. Opas kysyi, saako veljeltä kysyä kysymyksiä. 

Veli vastaili vastahakoisena parin minuutin ajan. Hänen olemuksensa oli välttelevä ja ahdistunut. Muut ihmiset tuntuivat olevan hänelle pakollinen paha.

Myöhemmin opaskierroksen esittely-dvd:llä kerrottiin, että munkit tekevät luostarilupauksen, jos ovat valmiita "kieltämään itsensä".

Mikä ihmeen lähtökohta se nyt on? Eikö "itse" pidä nimenomaan kohdata, pelotta, ja syleillä sitä niin kuin kaikkea muutakin maailmassa? Ottaa vastaan eikä kieltää.

En löydä sisältäni sympatiaa dualistisia uskontoja kohtaan, jotka jakavat asioita hyvään ja pahaan, taivaaseen ja helvettiin. Siinä on jotain keskenkasvuista. Tuntuu, että tämä näkyy riutuneissa munkeissa, jotka eivät vaikuta iloitsevan mistään.

Tunnistan kyllä, että tämä oma pohdintani vasta keskenkasvuista onkin. Jos perehtyisin ortodoksiseen perinteeseen paremmin, ymmärtäisin sen lähtökohtia ihan eri tavalla jne. Tällainen olemuksen ja ulkonäön perusteella vittuilu on ehkä kohtuuttominta ikinä.

Mutta en nyt halua olla kohtuullinen, haluan olla ärtynyt. Nämä ovat tärkeitä asioita, ja pinta todellakin usein kertoo syvemmistä vesistä.

"Kaikki uskonnot sanovat pohjimmiltaan samaa." Enpä tiedä. Ehkä ne lähtökohtaisesti pyrkivät samaan – mutta minusta näyttää siltä, että jotkut eksyvät matkalla.

Ajatus siitä, että tämä maallinen vaellus on vain jokin ankea välietappi matkalla kohti taivasta, on masentava. Eikö ole päivänselvästi viisaampi ajatus, että kaiken lopullisuus ja kauneus ja jumalallisuus on kohdattava juuri nyt. Oltava intiimisti yhteydessä kaiken sen kanssa, joka on? 

*** 

Vielä tuosta ortodoksimunkkien kehonkielestä ja olemuksesta.

En todellakaan tarkoita, että jotkut buddhalaiset säteilisivät aina mahtavaa rauhallista energiaa. Päinvastoin. Mikään ei ole sietämättömämpää kuin buddhalaiseksi julistautuva tyyppi, joka huokuu lääkityn oloista rauhallisuutta. Sellainen mieto kestohymy -buddhalainen, josta näkee, että se ei oikeasti ole rauhassa itsensä kanssa, muista puhumattakaan, vaan pikemminkin vain patoaa jotain, joka räjähtää pian kahta kauheammin. Ja vaikka se näennäinen rauha pysyisikin muka kasassa, "zenin" olemuksen takaa alkaa ennen pitkää sinkoilla passiivis-aggressiivisia kommentteja, joita tyyppi ei itse sellaisiksi tunnista.

Ja aivan taatusti vastapainoksi on olemassa ortodoksimunkkeja, joiden olemus säteilee vilpitöntä rauhaa ja syvänteistä kumpuavaa olemisen ja kohtaamisen iloa. 

***

Kävin kävelyllä luostarin rantareitillä. Luostarin pellolta saavuin suoralle pitkospuupolulle, jonka ympärillä korkeat koivut ja männyt muodostivat eräänlaisen tunnelin. 

Kokemus oli niin voimakas, että liikutuin kyyneliin.

Kun normaalisti kävelen luonnossa, se on minusta vain mukavaa. Nyt tuntui, että luonto oli jokin... Jumalan minua varta vasten valmistama sinfonia.

***

Tara Brach, yhdysvaltalainen psykologi ja buddhalaisen meditaation opettaja, aloittaa luentonsa sympaattisella tarinalla munkkiluostarista. 

Tarina on tietysti parempi Brachin itsensä kertomana, mutta minä kirjaan sen tähän muistiin omin sanoin:

Elikkäs, kröhöm.

Eräässä vanhassa munkkiluostarissa oli jähmettynyt meininki. Munkit olivat vanhoja ukkoja, jotka eivät kokeneet arjessaan valaistumista tai merkitystä tai iloa tai oikein mitään. He kinastelivat keskenään pikkumaisista asioita. Vierailijoita luostariin ei enää tullut, vaikka se oli aikanaan ollut hyvämaineinen ja suosittu paikka.

Lopulta munkit havahtuivat tilanteeseensa. Luostarissa ei todellakaan oltu enää olennaisen äärellä. Näin ei voi jatkua. 

Niinpä luostari lähetti joukostaan yhden munkin tapaamaan vanhaa ja viisasta erakkonaista. Josko häneltä saisi apua?

Erakkonaisen luona munkki kertoi luostarin ongelmasta. Nainen kuunteli, ja seuraavien päivien aikana he keskustelivat ja kävelivät ja meditoivat yhdessä.

Muutaman päivän jälkeen nainen antoi vastauksensa:

"En voi auttaa. Ainoa mitä osaan sanoa on tämä: yksi teidän joukossanne bodhisattva (valaistunut olento)."

Munkki palasi luostariin ja kertoi innoissaan uutisen koko porukalle: Yksi meistä on bodhisattva! Hän on täällä meidän joukossamme. Nyt pitää vain selvittää, kuka bodhisattva on!

Kun luostari oli saanut tiedon, että suuri valaistunut olento on heidän keskuudessaan, he alkoivat suhtautua toisiinsa uudella mielenkiinnolla. Munkit alkoivat huomata toisissaan piirteitä, joita eivät olleet aiemmin huomanneet.

Tuo on kyllä aina ollut poikkeuksellisen kuunteleva ja nöyrä hahmo, ei koskaan tee numeroa itsestään.

Tuo taas on sinnikkäästi toteuttanut omaa harjoitustaan, silloinkin kun usko on ollut koetuksella. Oliskohan se bodhisattva?

Ja kun munkit alkoivat näin tutkia ja ihan ääneenkin kehua muita, he huomasivat pian kunnioittavansa toisiaan. 

Eivätkä munkit luoneet arvostavaa silmäystä vain toisiinsa. He alkoivat kukin tutkia myös omaa sisintää samanlaisella arvostavalla katseella.

Voisinkohan minä olla bodhisattva? Minulla on aina ollut tunne, että syvällä sisimmässäni asuu suuri myötätunto, vaikka en olekaan saanut sitä vielä esiin. Mutta ehkä pitää yrittää kovemmin?

Näin munkit alkoivat tahoillaan kunnioittaa ja haastaa enemmän myös itseään.

Tarina ei tietenkään pääty siihen, että lopulta olisi selvinnyt, kuka bodhisattva oli.

Tarina päättyy niin, että kului vuosi, sitten kaksi vuotta – ja kas! Luostarin oli vallannut mieletön ilmapiiri. Inspiraation, tutkimisen ja nöyrän työn meininki. Munkit kunnioittivat toisiaan, syventyivät omaan harjoitukseensa ja tekivät yhteisiä askareita iloisen hartaalla otteella. 

Luostari kukoisti – paitsi sisäisesti, myös ulkoisesti. Sen innostavaan ja avoimeen toimintaan tultiin tutustumaan pitkien matkojen päästä. Vierailijat inspiroituivat tuosta upeasta luostarista, joka oli niin täynnä uteliaisuutta, avoimuutta ja myötätuntoa.

***


Olen matkalla bussissa kohti Helsinkiä. Tai oikeammin kohti Joensuuta, jossa minun pitää odottaa kolme tuntia junaa, jolla pääsen kohti Helsinkiä. Ja bussipysäkillekin minun piti ottaa Valamon luostarista taksi. Matka luostarista Helsinkiin tapahtuu siis kolmella kulkuvälineellä ja kestää yhdeksän tuntia.

Luostari oli minulle hyvä. On upeaa, että tuollaisia paikkoja vielä on. Että jokin paikka on pyhitetty mietiskelylle, rukoilulle, olennaisen ääreen hiljentymiselle. Vaikka se olennainen ei olisikaan ihan tarkalleen minun olennaistani.

Jollain tapaa fiilistelin myös luostarin pukukoodia. Niin naisten kuin miestenkin oli käytettävä vaatteita, jotka peittivät olkapäät ja polvet. En siis voinut käyttää sortsejani, vaikka helle korvensi. Käytin pitkiä, mustia ja hiostavia vaellushousujani – ja nautin salaa itseni kieltämisestä. 

Katson puhelimelta Tara Brachin toista luentoa. Brach lainaa alussa vanhaa sananlaskua tai viisautta, jonka hän kertoo tulevan useista perinteistä. Se menee näin:

"The thought becomes the word. 

The word manifests as the deed. 

The deed develops into the habit. 

Habit hardens into character. 

Character gives birth to destiny. 

So watch your thoughts with care. 

Let them spring from love, 

born out of respect for all beings." 

***


Kaksi viikkoa retriitin jälkeen


No niin.

Retriitin päättymisestä on nyt kaksi viikkoa.

Tuntuu olennaiselta tehdä hieman tiliä siitä, millaisia ajatuksia ja kokemuksia tähän väliin on mahtunut. 

Ensimmäisinä päivinä kotona olo oli hämmentynyt.

Melkein kaikkien tavallisten asioiden tekeminen herätti minussa kysymyksen: Miksi tekisin niin?

Mietin, haluaisinko pelata Rocket Leagueta. Miksi tekisin niin? Huomasin, ettei vastausta oikein tullut. Niinpä en pelannut.

Mietin, tilaisinko Woltilla ruokaa. Miksi tekisin niin? Se on aika kallista, ja voisin yhtä hyvin tehdä jotain suht nopeaa itse. Tai käydä ostamassa kaupasta valmisaterioita jääkaappiin ja valmistaa niiden viereen salaattia.

Mietin, joisinko oluen illalla. Miksi tekisin niin? Ei minun oikeastaan tehnyt kaljaa mieli. Ja yksikin olut vaikuttaa nykyään yöuniin.

Olennaista oli, etten kieltänyt itseltäni näitä asioita. Otin ne vain lähempään tarkasteluun sen sijaan, että olisin reaktiivisesti kuunnellut impulssejani.

Illalla yritin katsoa Netflixistä sarjaa, en edes muista mitä. Sarja vaikutti pinnalliselta. Olisi se varmasti aiemminkin vaikuttanut siltä, mutta olisin nauttinut sarjasta eskapismi-mielessä. Paetakseni arkea. Mutta nyt: Miksi haluaisin ”paeta” arkea? Mikä vieraannuttava, outo tapa käyttää aikaa.

Aiemmin normaalien arkeen kuuluvien asioiden toteuttaminen tuntui nyt yksinkertaisesti vähän oudolta. Niin kuin olisin havahtunut siihen, että maailma oli peli. Kuin olisin pelannut Grand Theft Auto vitosta, ja olisin tajunnut: eihän näillä pelin tapahtumilla ole mitään merkitystä!

Mietin Donald Hoffmanin väitteitä todellisuuden käyttöjärjestelmämäisyydestä, eikä tämä tunne suoranaisesti poistunut. 

Ja siis: nämä jatkuvat miksi-kysymykset eivät olleet mitään jaloa ja ylvästä kieltäytymistä. Enemmän minulla oli vain hämmentynyt olo. Tylsistynytkin.

En oikein tiennyt, mitä olisin tehnyt, kun aikaa oli yhtäkkiä enemmän.

Olo oli hieman kuin alkoholistilla, joka on lopettanut juomisen, eikä oikein tiedä, millä päivänsä täyttäisi.

***


Miten sitten aloin päiviäni täyttää?

Aluksi istuskelin sohvalla ja huokailin. Tuntui tavallaan hyvältä vain huokaista syvään sen sijaan, että olisin täyttänyt tylsän hetken jollain toiminnolla.

Kun tylsää oli jatkunut riittävän kauan, aloin katsella ympärilleni.

Tajusin, että vuonna 2013 hankkimani jukkapalmun mullat voisi tosiaan vaihtaa. Edellisestä kerrasta oli se kahdeksan vuotta. Puuparka. Sitä ei kuitenkaan tehty noin vaan.

Minun piti mennä kauppaan ostamaan säkki multaa. Ja liata kädet. Se oli vähän ärsyttävää! Mutta lopputuloksena jukkapalmu sai multansa.

Seuraavaksi minussa heräsi halu muuttaa olohuoneeni järjestystä. Vanha järjestys alkoi tuntua epätarkoituksenmukaiselta. Sohvani oli poikittain keskellä huonetta, ja se oli suunnattu isoa televisiotani kohti.

Huoneen sisustus puhui selvää kieltä: tärkein toiminto huoneessani oli istua sohvalla television edessä.

Miksen loisi huoneen keskelle ison tilan? Sellaisen, jossa voisi vaikkapa liikkua kunnolla. Joogata tai ihan vain istua ja meditoida.

Pian sohva oli siirtynyt ikkunan alle huoneen reunaan. Keskelle muodostui avointa tilaa. 

Ajattelin, että televisiota voi katsoa vähän kauempaakin. Ja jos haluan pelata Rocket Leagueta, voin tuoda sitä varten tuolin television eteen. 

Mitä videopelaamiseen tulee, ajattelin, että jatkossa voisin pelata Rocket Leagueta lähinnä veljeni kanssa. Pelaaminen sosiaalisista syistä tuntui fiksulta. Mutta enää en pelaisi vain, kun en keksinyt muutakaan tekemistä.

(Pakko sanoa tähän väliin, että Rocket League on mahtava peli, joka on ollut elämäni suuri ilo viimeisten neljän vuoden ajan. XD Mutta ei minun tarvitse pelata sitä niin paljon. Pelaan kyllä toki, jos alkaa taas tuntua siltä, että tarvitsee.)

***

Yksi juttu jatkuvassa "Miksi?"-ajattelussani oli erityisen outo: jopa viestit perheeltä ja ystäviltä herättivät saman kysymyksen: Miksi vastaisin? 

Tuntui kummalta kommentoida ystävien lomakuulumisia. En vain löytänyt yhteyttä heidän kokemuksiinsa. En yksinkertaisesti tiennyt, mitä olisin vastannut.

"Todellisuuden luonne ei ole se mitä luulette?"

Adyashanti onneksi tarjosi vastauksen olotilaani eräässä videossaan (johon en enää löydä linkkiä).

Hän sanoi jotenkin niin, että valaistumisen jälkeen olennaista on, miten suhtautuu muihin ihmisiin sen jälkeen. 

Adyashanti kertoi, miten oli itse joskus hehkuttanut opettajalleen viimeisintä valaistumisoivallustaan.

Opettaja oli sanonut vain, että okei, hyvä homma. Hän ei tehnyt oppilaansa oivalluksesta mitään numeroa. 

Viiden minuutin päästä opettaja kysyi, että mites sulla muuten siskosi kanssa nykyään menee?

Se oli todellinen testi valaistumisen käytännön seurauksista. Ja jätti Adyan sanattomaksi.

Kuinka paljon arvoa on valaistumisella, joka ei näy myönteisen, rakentavan energian heijastumisena ympäristöön?

***

Meditointi on pysynyt päivittäisessä arjessani. Se on onnistunut erään käytännön oivalluksen myötä.

Tajusin, että meditointisessio kannattaa aina aloittaa parilla hengitysharjoituksella, tekniikalla, jotka saattelevat "varsinaiseen meditaatioon". Aiemmin olin ajatellut, että meditoin vain ajatusteni kanssa. Mutta nyt ymmärsin, että mekaaniset tekniikat nimenomaan mahdollistavat syvenemisen "tyhjyyteen".

Veera oli vielä niin mainio, että lähetti meille 15 minuutin äänitteen, jossa hän ohjaa aamumeditaation retriitin tapaan.

Erityisen tärkeältä tuntuu pitää meditaatiosta kiinni silloinkin, kun tuntuu ettei sitä "tarvitse". Miksi? Siksi, että rutiini on olemassa, kun niitä vaikeita kausia sitten tulee. 

Meditaatio on paitsi tapa rauhoittaa mieli, myös selvittää säännöllisesti, miltä minusta tuntuu – ja ehkä ennen kaikkea: miltä minusta tuntuu se, miltä minusta tuntuu? 

Sitäkin syvempi yhteys itseen voi tarkoittaa.

Ja tämän asian ymmärsin myös konkreettisesti eräänä päivänä, kun nolasin itseni ystävän edessä.

***


Se oli ehkä viikko retriitin jälkeen.

Ystävä lähetti minulle viestin, jossa hän pyysi apua työtilanteeseensa. Päädyin paasaamaan ystävälle tungettelevia neuvoja Messengerissä. Tarkoitukseni oli vähän kieli poskessa luennoida hänelle Todellisuuden Luonteesta, jotta hän lakkaisi murehtimasta näitä maallisia juttuja. Kaikki töihin liittyvät vertailut ovat lopulta vain sosiaalista peliä, jota ei pidä ottaa liian vakavasti, koska Totuus on syvemmällä. Ja niin edelleen.

Homma meni metsään. Ystävä kuittasi ystävällisesti mutta tiukasti minun puhuvan paskaa, jolla ei nyt ole tekemistä hänen tilanteensa kanssa.

Hävetti aivan valtavasti. Pyysin anteeksi ja lupasin jatkossa kuunnella paremmin.

Polttava häpeä kesti silti yli vuorokauden. Se tuntui rinnassa ja vatsassa hiertävänä tuntemuksena.

Oli nöyryyttävää nähdä itsensä ihmisenä, joka paasaa korkealentoisia universumin perspektiivi -juttuja, sokeasti, kykenemättä näkemään ystävän todellista tarvetta. Koin näyttäytyneeni ystäväni edessä joogaretriitillä hurahtaneena sekopäänä, joka julistaa omaa totuuttaan, eikä malta kuunnella.

Juuri se, mitä en haluaisi olla.

Joogaretriitiltä pitää tulla pois selväpäisempänä, ei sekopäisempänä.

Teki mieli pyydellä anteeksi vielä lisää, selitellä. Saada ystävältä vahvistusta ja hyväksyntää. Tajusin kuitenkin, ettei ollut minun asiani kuormittaa jo valmiiksi kuormittunutta ystävää tällä minun ongelmallani.

Pohdin asiaa kävelyllä, ja kun saavuin kotiin, tajusin, mitä tällaisessa tilanteessa tietysti pitäisi tehdä.

Meditoida.

Mutta ei tehnyt yhtään mieli. Halusin mieluummin väistellä tuntemuksiani puhelimella niin kuin olin yrittänytkin tehdä viimeiset tunnit. Mitä hyötyä meditoinnista olisi? Eikö se olisi vain vellomista ongelmassa?

Päätin kuitenkin yrittää. Istuin tuolille ja kokeilin vuorosierainhengitystä rauhoittuakseni, asettuakseni tilanteeseen, kohdatakseni sen.

Aika pian olin jo yhteydessä syvempään, tasaiseen olemisen taajuuteen, johon olin viimeisen puolentoista viikon aikana tutustunut.

Ajatukset eivät poistuneet, mutta ne olivat... kärpäsinä välikerroksessa. Mukavaa.

Kymmenen minuutin jälkeen tunsin tarvetta käydä lattialle makaamaan. Pidin yhä silmät kiinni.

Lattialla minua alkoi yllättäen itkettää. Häpeän tunne tihentyi seuraavaan vaiheeseensa, suruun. Epäonnistuminen masensi minua niin paljon. Miksi pitikin käydä näin!

Mutta kun tunne pääsi meditaation avulla eteenpäin, jalostui ja purkautui esiin muutamina itkuntuhahduksina, tunsin, että alan päästä homman kanssa eteenpäin.

Viiden minuutin päästä nousin ylös. Asia tuntui huomattavasti aiempaa käsitellymmältä.

Häpeä tuntui yhä, mutta aiempaan nähden enää ehkä 15-prosenttisella voimalla.

Okei, mokasin, ajattelin. So that happened.


***


Yksi buddhalaisuuden peruskäsite on aloittelijan mieli.

Ymmärrän aloittelijan mielen niin, että vaikka olisi kuinka kokenut tyyppi, asioita kannattaa lähestyä kuin lähestyisi niitä ensi kertaa.

Uuteen ihmiseen ehkä osaamme tutustua kuin hän todella olisi uusi ihminen. Uteliaasti, vailla ennakkoluuloja, ainakin toivottavasti.

Mutta millaista on tutustua omaan kumppaniinsa tai tuttuakin tutumpaan läheiseen ystävään samanlaisella aloittelijan mielellä? Vailla oletuksia?

Millaista on suhtautua kirjoittamiseen aloittelijan mielellä? Meditaatioon, joogaan? Riippuliitoon?

Todellisuuteen?

*** 


Vaikka retriitti ei mullistaisikaan ihmisen elämää, niin seuraava asia nyt ainakin on totta. 

On tavattoman tärkeää ja arvokasta toisinaan vetäytyä mietiskelemään todellisuuden perimmäistä olemusta. Se on kuin palaisi perusasioihin, jotta vois taas palata elämäänsä ehkä hieman tarkemmalla mutta myös kokonaisvaltaisemmalla ymmärryksellä ja läsnäololla. 

Sitä paitsi.

Onko se nyt niin paha juttu maailmallistua retriitin jälkeen? Eikö se ole pikemminkin luonnollista?

Yhtä luonnollista kuin sisään- ja uloshengityksen vaihtelu?

Retriitti oli sisäänhengitystä.

Sitä seuraavat viikot olkoot uloshengitystä.

***


Retriitistä on nyt kulunut kaksi viikkoa. Olen alkanut maailmallistua ihan huolella. Monissa asioissa toimin reaktiivisesti. En ole joogannut kuin kerran retriitin jälkeen. Se tuntuu vain niin vaikealta ilman ohjausta. Youtube-videot eivät inspiroi. 

Puhelimesta on täysin mahdotonta pysyä erossa kovinkaan pitkiä aikoja. 

Enkä todellakaan välillä osaa suhtautua asioihin ja ihmisiin millään rauhallisuudella. Pienet asiat ärsyttävät minua pikkumaisesti ihan niin kuin ennenkin. 

Että sellaista valaistumista.

Mutta silti:

– En ole pelannut Rocket Leagueta paitsi kerran veljeni kanssa. Muutos tuntuu kivalta. Aika kuluu ehkä vähän... no, olennaisempaan.

– En ole woltannut ruokaa kertaakaan. (Sori Woltin perustanut veljeni!) Sekin tuntuu ihan hyvältä. Rahaa säästyy.

– Ainakin yritän suhtautua tietoisemmin omiin ärtymyksen aiheisiini. 

– Ja, mikä kivointa: Olen meditoinut päivittäin! Yleensä aamuin ja illoin. Se tuntuu hyvältä, maadoittavalta.

Syvempi hengellisyys on tosin meditaatiosta alkanut karata. Yhä useammin tuntuu yhä kaukaisemmalta löytää itsestään mitään perustavanlaatuisia syvyyksiä. Meditaatio on muuttunut mindfulnessiksi.

Eilen aamulla yritin heti heräämiseni jälkeen meditoida, mutta en vain pystynyt siihen. En saanut mistään kiinni. Mieli oli eräänlaista jähmeää kaaosta. 

Turhautti, hartioihin sattui. En todellakaan halunnut tai osannut "antaa kaiken olla, kuten on". Aloitin uccara-hengityksen, ja lopetin sen kesken, kun en. vaan. vittu. jaksanut. eikä. huvittanut.

Tuntui mahdottomalta. Lopetin kesken.

No, se oli ihan ok. Ei sen tarvinnut olla mikään merkki siitä, että nyt meditaatio oli siis viimein poistunut elämästäni.

Tänään aamulla palasin harjoituksen pariin. Tein sen tällä kertaa Veeran äänitteen ohjaamana. Tuntui paremmalta. Aika hyvältä oikeastaan. 

Syvempi rauha. Ajatukset välikerroksen kärpäsiä.

Jälkeenpäin kävin muistikirjani ääreen. Kirjoitin sivun verran tekstiä.

________

Tähän päättyy Merkintöjä Kerman joogaretriitiltä -blogisarja. Kiitos jos jotenkin ihmeellisesti päädyit tänne asti!

Ja hei! Blogisarjasta ei ole tullut lähes lainkaan palautetta. En ihmettele, sillä tekstit ovat pitkiä ja rakennettu muistiinpanomaisesti. Jos olet kuitenkin lukenut tekstit ja saanut niistä jotain, ethän epäröi kertoa siitä minulle. Tämä on ollut iso urakka, joten sillä on merkitystä! <3